Vyötäisillä leveä, edestä solmittava hihnavyö. Siihen oli pistetty miekan ja tikarin sijasta pieni saha toiselle ja käsikirves toiselle puolelle. Toinen vähän kapeampi hihna kulki oikean olan yli, ja siinä riippui vasemmalla puolella kaksi nahkakukkaroa, toisessa ruutia, toisessa hauleja ja luoteja. Selässä oli pajusta tehty vasu ja olalla pyssy. Kaiken tämän yli levitin suuren, hirmuisen ruman, pukinnahkaisen päivänvarjoni, joka oli lähinnä pyssyä tärkein varusteeni.
Kasvojeni väri oli tumma, mutta ei kuitenkaan yhtä musta kuin mulatilla, vaikka elinkin yhdeksännellä tai kymmenennellä eteläisellä leveysasteella. Parran olin aluksi antanut kasvaa pitkäksi, mutta myöhemmin — saksista ja partaveitsistähän minulla ei ollut puutetta — leikkasin sen lyhyemmäksi. Vain viikset jätin pitkiksi, niin kuin olin nähnyt turkkilaisilla Saléssa. Eiväthän ne tosin niin pitkiksi kasvaneet, että niihin olisin voinut ripustaa hattuni, mutta olivat ne sentään niin hirmuiset, että Englannissa niitä olisi säikähdetty.
Mutta vähätpä siitä, miltä näytin, kukapa minua täällä olisi katsellut?
Tällaisena lähdin matkalleni ja viivyin kotoa poissa viisi, kuusi päivää. Ensi työkseni nousin mäenhuipulle, josta venematkalla ollessani olin tähystellyt maastoa. Meri oli nyt, ihmeellistä kyllä, rasvatyyni. Merivirtoja ei näkynyt missään. Lähemmin asiaa tutkittuani huomasin, että lännestä lähtevä pakovesi yhdessä jonkin suuren mannermaalta tulevan virran kanssa aiheutti nuo merivirrat, jotka tuulista riippuen kulkivat milloin lähempänä rantaa, milloin kauempana siitä.
Jos silloin olisin tuon tiennyt, olisin nousu- ja pakovettä hyväkseni käyttäen päässyt takaisin omille rantavesille. Mutta oli miten oli, toista kertaa ei enää mieli tehnyt lähteä purjehdusmatkalle.
Mutta nyt alkaa uusi vaihe elämässäni.
* * * * *
Kerran puolenpäivän aikaan kulkiessani sinnepäin, missä kanoottini oli suojassa, hämmästyin sanomattomasti nähtyäni rannan hiekassa selvän ihmisjalan jäljen. Tuntui kuin salama olisi iskenyt minuun, kuin olisin nähnyt hirvittävän aaveen. Kuuntelin ja tähystelin ympärilleni, mutta en nähnyt enkä kuullut mitään. Nousin kukkulalle katselemaan, mutta vieläkään en huomannut mitään. Juoksentelin rannalla edestakaisin, mutta en nähnyt muuta kuin tämän yhden ainoan jäljen. Luulin nähneeni väärin, mutta ei! Siinä oli selvä ihmisjalan jälki: kantapää, jalkapohja ja varpaat ihan selvästi. Miten se oli tähän painunut, sitä minun oli mahdotonta käsittää.
Tuhansia ajatuksia alkoi risteillä aivoissani, mutta yhä sekavammalta tuntui tämä kummallinen ilmiö, ja silloin lähdin juoksemaan linnaani päin. Juoksin niin että tuskin tunsin maata jalkaini alla hirveässä ahdistuksessani, aina parin kolmen askeleen perästä vilkaisten taakseni ja luoden epäluuloisia katseita joka puuhun ja pensaaseen. Mieheltä näytti matkan päästä jokainen kanto ja kivi.
Syöksyin sitten hurjaa vauhtia linnaani niin kuin joku olisi ajanut minua takaa. Nuoraportaitako myöten lienen sinne noussut vai kalliossa olevan aukon kautta, sitä en muista enää ensinkään. Jänis ei ole milloinkaan piiloutunut pensaaseen eikä kettu puikahtanut koloonsa pahemmin säikähtäneenä kuin minä linnaani.