En koko yönä ummistanut silmiäni. Mitä pitemmälle yö kului, sitä enemmän minua hirvitti. Välistä luulin koko ilmiötä paholaisen työksi. Miten jälki saattaisi olla ihmisen tekemä? Missä oli laiva, joka olisi hänet tuonut tänne? Missä olivat muut jäljet? Mutta jos paholainen olisi tahtonut minua säikäyttää, niin olisihan se osannut sen tehdä muullakin tavalla kuin polkemalla jäljen sellaiseen paikkaan, missä hyvin harvoin liikuin ja missä ensimmäinen tuuli olisi saattanut lakaista jäljen näkymättömiin.
Ei! Varmaankin on mannermaalta tullut villejä kanooteissaan tänne, joko merivirran tai tuulen ajamina, ja sitten jälleen soutanut pois ulapalle. Kuinka kiitollinen olin mielessäni siitä, etten samaan aikaan sattunut olemaan sen puoleisella rannalla! Mutta entä, jos villit ovat löytäneet veneeni? Siitähän he ovat huomanneet, että saaressa on asukkaita. Seuraavalla kerralla he tulevat tänne miehissä, löytävät minut, tappavat ja syövät suuhunsa. Ja elleivät minua löytäisi, niin keksivät asuntoni, hävittävät viljapeltoni, raastavat koko karjani! Hirvittäviä ajatuksia!
Omituista tämä ihmiselämän kirjavuus ja ristiriitaisuus! Mitä tänään rakastaa, sitä huomenna vihaa. Mitä tänään etsii, sitä huomenna vieroo. Olin koko täällä oloni aikana surrut sitä, että olin yksin, ilman ihmisseuraa. Suurin riemuni — niin ajattelin aina — olisi saada joku ihmisolento seuralaisekseni. Ja nyt? Vapisin pelosta, että ihmisiä olisi käynyt saarella! Yksi ainoa ihmisen askelen jälki rannan hiekassa oli saattaa minut suunniltani.
Alussa oli hetkiä, jolloin luottamukseni Jumalaan horjahti. En kyennyt hurjalta peloltani käsittämään hänen tarkoituksiaan. Raamattu johti minut kumminkin taas oikealle tielle. Antauduin kokonaan Herran huomaan, yhtä varmana kuin ennenkin siitä, että hän tarkoittaa vain parastani. Mieleni tyyntyi ja rohkeuteni palasi jälleen.
Pariin kolmeen päivään en liikkunut linnastani mihinkään. Mutta kun muona oli lopussa ja vuohet lypsämättä, minun oli viimein lähdettävä ulos ja lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että koko jälki oli ollut harhanäky. Menin huvilalleni, mutta yhä vieläkin arastellen ja ympärilleni tähystellen, joka hetki valmiina pujahtamaan piiloon. Vuohiparat olivat jo kovasti kaivanneet minua. Muutamaan päivään ei näkynyt mitään epäilyttävää, ja siitä kasvoi rohkeuteni yhä. Käväisin vielä kerran rannalla tutkimassa kummallista jälkeä. Siinä se oli yhä edelleen. Olikohan se sitten oma jälkeni, joka oli painunut hiekkaan silloin, kun vein venettä suojaan? Ei! Venehän oli kaukana täältä. Mittasin jälkeä omalla jalallani: jälki oli paljon suurempi. Silloin minut valtasi jälleen pelko ja kauhistus; minua puistatti kuin horkassa. Täällä on kuin onkin käynyt joku tai joitakuita. Kenties saari onkin asuttu ja minut yllätetään, ennen kuin luulenkaan. En tiennyt, miten olla, mitä tehdä.
Miten omituisia päätöksiä ihminen tekeekään jouduttuaan säikähdyksen valtaan, aivan päinvastaisia kuin hänen turvansa ja pelastumisensa vaatisi! Ensi kiihkossani aioin hajoittaa vuohitarhani ja ajaa eläimet kauas metsiin, jottei vihollinen niitä löytäisi eikä lähtisi lisää saalista hakemaan. Edelleen aioin kääntää molemmat viljapeltoni ja hävittää huvilani maan tasalle, jottei vain vihollinen vainuaisi asukkaita täällä.
Näissä hurjissa ajatuksissa kului yö, ja vasta aamupuolella vaivuin sikeään uneen. Herättyäni tunsin olevani koko lailla rauhallisempi. Mietin näin: saari ei olekaan niin asumaton kuin olen tähän saakka luullut. Joskus täällä näkyy käyvän ihmisiä mannermaalta. Viiteentoista vuoteen en ollut nähnyt ainoatakaan. Luultavaa on siis, että he vain sattumalta, kenties pakosta, nousevat rannalle ja ensi tilassa taas kiirehtivät pois. Minulla ei ole siis muuta tehtävää kuin pysytellä piilossa, jos satun heitä näkemään.
Minua kadutti nyt, että olin tehnyt toisen aukon luolaani. Tarkoin punnittuani päätin rakentaa entisen vallituksen ympärille puoliympyrään toisen samaan paikkaan, johon kaksitoista vuotta sitten olin istuttanut puita kahteen riviin. Nämä olivat niin lähellä toisiaan ja olivat muodostaneet niin tiheästi oksia, että vahvikkeeksi tarvitsi vain lyödä pylväitä rivien väliin. Minulla oli nyt kaksinkertainen valli linnani edustalla, ja ulomman vahvistin niin kuin edellisenkin köydenpätkillä, seipäillä ynnä muilla sopivilla esineillä. Sen sisäpuolelle rakensin kymmenen jalkaa paksun seinän luolasta tuomastani mullasta ja sorasta. Uloimpaan aitaukseen tein seitsemän niin suurta aukkoa, että käsivarsi juuri mahtui läpi, ja niihin asetin seitsemän laivalta tuomaani muskettia, jotka kiinnitin lavetintapaisille alustoille niin lujasti, että saatoin tarpeen tullen kahdessa minuutissa laukaista ne kaikki perätysten.
Tähän työhön minulta meni useita kuukausia, mutta en hellittänyt ennen kuin olin saanut sen valmiiksi, sillä vasta nyt uskoin olevani täydessä turvassa.
Äärimmäisen vallin ulkopuolelle istutin sitten pajuja, sillä tiesin, että niistä jonkin ajan kuluttua kasvaisi tiheä viidakko. Sen ja vallin väliin jätin laajan aukon, niin että helposti saatoin vallin takaa nähdä jokaisen, joka aikoi pyrkiä linnaani meren puolelta.