Kahden vuoden kuluttua kasvoikin jo paikalla taaja viidakko, ja viiden, kuuden vuoden kuluttua oli siihen muodostunut niin läpipääsemätön tiheikkö, ettei kenenkään ihmisen päähän saattanut juolahtaakaan, että sen takana piili ihmisasunto.
Saatuani toisenkin vallin valmiiksi ryhdyin vielä muihin varokeinoihin mahdollisesti tapahtuvien hyökkäysten varalta. Rakensin keskelle metsää sijaitsevalle aukiolle saaren itäosaan pienen varatarhan vuohia varten. Se olikin verraten helppo tehdä, koska puita kasvoi tiheässä. Sinne vein kaksi pukkia ja kymmenen emävuohta.
Kahdestoista luku
Venekö ulapalla? — Kaamea nuotio. — Tuhoisia aikeita. Vaara ohi. —
Säikähdys luolassa. — Verraton tyyssija.
Oli kulunut kaksi vuotta siitä kun olin nähnyt askelen jäljen. Kulkiessani kerran saaren läntisessä päässä ja silmäillessäni eräältä mäeltä ulapalle olin äkkiä näkevinäni kaukana merellä jotakin veneen tapaista. Kotona minulla oli parikin kiikaria, jotka olin löytänyt laivalta pelastamistani arkuista, mutta en koskaan kuljettanut niitä mukanani. Koetin teroittaa katsettani, mutta en voinut saada selvää siitä, oliko näkemäni vene vai jokin muu esine, siksi kaukana se oli. Alempaa en nähnyt sitä enää ensinkään, mutta päätin tästä lähtien ottaa aina kiikarin mukaani.
Menin niemeen, mutta siellä minut valtasi kammo ja kauhistus. En osaa sanoin selittää säikähdystäni, kun näin rannalla joukon ihmisten käsiä, jalkoja ja muita ruumiinosia. Nuotio ei ollut vielä kokonaan sammunut, ja keskellä sitä näin pyöreän kuopan, paistinhaudan tapaisen. Sen ympärillä nuo hirviöt varmaankin olivat istuneet julmaa juhla-ateriaansa nauttimassa.
Olin niin hämmästynyt moisesta näystä, etten vähään aikaan muistanut lainkaan omaa turvallisuuttani. Ajattelin vain ihmisluonnon kammottavaa alennustilaa, petomaista raakuutta, josta tämä nuotio oli todistuksena. Olin kuullut sellaisesta puhuttavan, mutta en ollut milloinkaan näin läheltä nähnyt mitään siihen viittaavaa. Käänsin pääni tuosta hirvittävästä näystä; minua alkoi kuvottaa, olin vähällä mennä tainnoksiin. Mutta minun oli mahdotonta viipyä tässä kaameassa paikassa. Laahustin mäen törmälle takaisin ja sieltä kotiin niin kiireesti kuin jaksoin.
Siellä mieleni taas rauhoittui enkä enää pelännyt oman turvallisuuteni puolesta. Selväähän oli, että nuo hurjat olennot vain pistäytyivät näillä rannoilla. Kahdeksaantoista vuoteen en ollut heitä kertaakaan nähnyt ja luultavasti saisin toisetkin kahdeksantoista vuotta olla heistä rauhassa, ellen vain itse antaisi itseäni ilmi. Minun ei tarvitse muuta kuin pysyä linnassani, jos Luoja ei lähetä luokseni muita ihmisiä kuin ihmissyöjiä.
Niin sanomattoman kammon ja inhon olin saanut noita petomaisia ihmissyöjiä kohtaan, etten kahteen vuoteen juuri mennyt oman piirini ulkopuolelle. Tällä tarkoitan linnaa, huvilaa ja karjatarhojani.
Vähitellen palasi entinen rauhallinen turvallisuudentunteeni. Noudatin vain entistä suurempaa varovaisuutta. Näinä kahtena vuotena laukaisin tuskin kertaakaan pyssyäni peläten, että noita hirtehisiä sattuisi olemaan saarella ja pamaus saisi heidät miehissä tutkimaan saarta tarkemmin. Eikä minun tarvinnut pyssyä käyttääkään, sillä sain niin paljon lihaa kuin tarvitsin omasta karjastani, ja jos milloin mieli teki metsälle, pyydystelin ansoilla. Laivalta tuomistani kolmesta pistoolista oli minulla kaksi aina vyöllä ulkona liikkuessani. Sitäpaitsi olin hionut teräväksi miekan, laivan saaliita sekin, ja kannoin sitä olkahihnassa kupeellani. Sangen sotilaalliselta mahdoin näyttääkin kaikissa varustuksissani. Miekka oli tosin tuppea vailla, mutta sitä uljaamman näköinen!