Lukija kai ihmettelee kuullessaan, että tämä alituinen pelko ja vaarojen uhka tukahdutti minussa kerrassaan kaiken keksimisinnon ja esti minua hoitamasta monia asioita, jotka ennen olivat tehneet elämäni mukavaksi. Oma turvallisuuteni oli nyt ainoa huoleni. Tuskin uskalsin lyödä naulaa seinään tai halkaista puuta, jottei pauke ja kolina olisi kuulunut rannalle. Vielä vähemmän uskalsin laukaista pyssyä. Eniten pelkäsin sytyttää valkeata, sillä korkealle nouseva savu olisi saattanut helposti ilmaista minut. Sen vuoksi suoritin sellaiset työt, joissa tarvitaan tulta, niinkuin saviastiain ja piippujen polttamisen, kaukana rannalta saaren sisäosissa. Sieltä löysin suureksi ilokseni syvän ja tarpeeksi avaran luolan. Siinä minulla oli erinomainen kätköpaikka.
Luolan suu oli korkean vuoren kupeessa. Löysin sen sattumalta hakatessani kerran puista oksia, joista aioin polttaa hiiliä. Niitä näet käytin paistaessani leipää ja keittäessäni ruokaa, koska niistä ei lähtenyt savua kuin nimeksi. Sitä tehdessäni huomasin tiheän ja matalan pensaan takana jonkinlaisen aukon. Ryömittyäni uteliaana siitä sisään jouduin niin avaraan luolaan, että saatoin seisoa siinä pystyssä. Mutta äkkiä tuli minulle kiire päästä sieltä pois nopeammin kuin olin tullut, sillä pimeän luolan perällä huomasin kaksi kiiluvaa silmää, joihin aukon suusta tuleva himmeä valo heijastui. Ensi säikähdyksestä päästyäni rohkaisin mieleni, hain ulkoa hehkuvan kekäleen ja menin jälleen luolaan.
Kauhistuin yhä enemmän: luolan perältä kuului aivan kuin tuskissaan olevan ihmisen syvä huokaus. Sitä seurasi muutamia katkonaisia äännähdyksiä ja sitten taas syvä huokaus. Peräydyin, kylmä hiki nousi otsalleni, selkäpiitäni karmi. Hetken perästä rohkaisin kuitenkin jälleen mieleni ajatellen, että Jumalahan on läsnä joka paikassa ja voi kyllä suojella minua. Kuljin eteenpäin pitäen palavaa kekälettä pääni päällä ja huomasin suuren, vanhan pukin, joka oli henkihieverissään. Kosketin sitä jalallani, se koetti nousta pystyyn, mutta ei jaksanut. Jätin sen rauhaan.
Katsoin nyt tarkemmin ympärilleni. Luola oli etuosastaan noin kaksitoista kertaa kaksitoista jalkaa, säännötön, sellaisenaan kuin oli luonnon käsistä lähtenyt. Perällepäin luola kapeni kapenemistaan niin matalaksi ja pieneksi aukoksi, että minun täytyi ryömien tunkeutua siitä sisään. Koska en tiennyt ensinkään, minne tämä matala aukko vei, eikä minulla ollut kynttilöitä mukanani, päätin kääntyä takaisin ja tulla seuraavana päivänä uudestaan mukanani kynttilöitä ja tulukset, joihin olin ottanut piin musketin hanasta.
Seuraavana aamuna menin uudestaan luolalle, mukanani kuusi paksua kynttilää. Ne olin tehnyt vuohen talista, ja niiden sydäminä oli rievun kaistaleita tai nokkosen tapaisen kasvin kuivattuja syitä. Päästyäni luolan taka-aukosta nelinkontin sisälle huomasin joutuneeni toiseen, lähes kaksikymmentä jalkaa korkeaan luolaan. Silmäni eivät olleet tällä saarella vielä koskaan kohdanneet niin ihanaa näkyä: kahden kynttiläni liekit heijastuivat seinistä tuhansina ja taas tuhansina säihkyvinä valoina. Timanttejako sieltä välkähteli vai muita kalliita kiviä vai kultasuonetko siellä kimaltelivat, en tiedä. Luola oli kerrassaan ihmeellinen, mutta pilkkosen pimeä. Pohja oli kuiva ja tasainen, aivan kuin pienillä piikivillä päällystetty. Mitään inhottavia matelijoita ei näkynyt missään. Ei noussut kosteita kaasuja ja katto ja seinät olivat aivan kuivat.
Tämähän oli verraton piilopaikka, ja tänne päätin heti tuoda kaikki kallisarvoisimmat tavarani, nimittäin ruudit, kaksi lintupyssyä, joita minulla oli kolme, ja samoin kolme muskettia, joita yhteensä oli kahdeksan. Viisi niistä jätin aikaisemmin laittamiini ampumareikiin linnan uloimmassa vallissa. Käsitellessäni ampumavaroja tulin avanneeksi senkin tynnyrin, jossa oli kastunutta ruutia. Vesi oli tunkeutunut sisään kolme neljä tuumaa joka puolelta muodostaen kovan kuoren, mutta sen sisällä oleva ruuti oli säilynyt aivan kuivana ja kelvollisena. Täten sain ruutivarastooni lisää lähes kuusikymmentä naulaa, ja siitä olin iloinen. Linnaani jätin kotitarpeiksi vain noin pari kolme naulaa ruutia. Luolaan kannoin myös kaiken lyijyn, mitä minulla oli.
Kolmastoista luku
Ajanvietteeni. — Villejä näkyvissä. — Tykin laukaus mereltä. —
Jälleen laivanhylyllä. — Kaikenlaista saalista.
Nyt olin kuin joku muinaisajan jättiläinen. Taruhan kertoo, että jättiläiset asuivat muinoin luolissa ja vuorenrotkoissa ja niiden luokse ei päässyt kukaan. Pääsköön minun jäljilleni vaikka viisisataa villiä, täältä he eivät ikinä minua löytäisi, ja jos löytäisivätkin, niin ei yksikään heistä uskaltaisi pistää tänne päätänsä.
Vanha, kuolemaisillaan oleva pukki heitti henkensä seuraavana aamuna luolan suulle, ja minä hautasin sen luolaan, koska se oli helpompaa kuin pukin raahaaminen ulos kapeasta aukosta.