Olin nyt asunut saarella kolmekolmatta vuotta ja olin niin perehtynyt siihen ja tottunut elämääni täällä, että jos vain olisin voinut tietää olevani täydessä turvassa villeiltä, olisin kernaasti tahtonut täällä päättää päiväni. Kuvittelin että ajan tultua laskeutuisin luolan kivilattialle ja vetäisin viimeisen henkäykseni niin kuin pukkikin.
Minulta ei puuttunut hauskaa ajanvietettäkään. Hupaista oli kuunnella Poll poikani, papukaijani puhelua. Selvästi ja sujuvasti se oli oppinut lausumaan sanoja elettyään täällä minun kanssani kokonaista kuusitoista vuotta. Miten kauan se mahtaisi elää minun jälkeeni? Brasiliassa kertoivat papukaijan elävän sata vuotta. — Hauska ja uskollinen toveri oli koiranikin ollut kuusitoista pitkää vuotta, kunnes se viimein vanhuuttaan kuoli. — Laivalta tuomani kissat olivat jo aikoja sitten kuolleet, mutta niiden jälkeläiset, kuten jo olen kertonut, olivat lisääntyneet niin runsaasti, että minun täytyi ampua niistä useita, muutenhan ne olisivat syöneet minut puille paljaille. Muita minä alinomaan häädin pois, ja koska ne eivät saaneet minulta enää ruokaa, ne pakenivat metsiin, jossa kokonaan villiintyivät. Pari kolme lempikissaa kuitenkin pidin ja kohtelin niitä kuin perheenjäseniä, vaikka hukutinkin aina niiden poikaset. — Oli minulla pari kolme kesyä vuohtakin, jotka totutin syömään kädestä. — Kaksi muutakin papukaijaa minulla oli, ja nekin osasivat sanoa "Robin Crusoe", mutta ei se niiltä niin liukkaasti sujunut kuin Pollilta. — Muutamia muita kesyjä lintuja minulla myös oli. Ne olin poikasina ottanut kiinni merenrannalta ja leikannut niiltä siivet. Pian ne kesyyntyivät ja elelivät sitten linnani läheisessä viidakossa pesien sen puissa.
Oli joulukuu, täällä oloni kolmantenakolmatta vuotena, parhaillaan elonkorjuun aika. Kerran aamulla lähdin ulos jo ennen päivänkoittoa peltojani katsomaan, mutta tuskin olin montaakaan askelta ennättänyt ottaa, niin huomasin nuotiosavun nousevan rannalta parin peninkulman päässä linnastani. Tällä kertaa se ei noussut siltä puolen saarta, minne villejä oli ennen kokoontunut, vaan kauhukseni juuri minun puoleiseltani rannalta.
Säikähdyksissäni pysähdyin vallin sisäpuolelle uskaltamatta kulkea eteenpäin. Olin varma, että nyt he löytävät viljavainioni ja vuohitarhani, huomaisivat siitä, että saarella on asukkaita, eivätkä hellittäisi, ennen kuin olisivat löytäneet minut. Kiiruhdin takaisin linnaani ja vedin tikapuut sisäpuolelle.
Asetuin sitten puolustusasemaan. Latasin kaikki tykit, joiksi sanoin muskettejani, samoin pistoolini, päättäen puolustautua viimeiseen hengenvetoon ja hartaasti rukoillen Jumalaa pelastamaan minut raakalaisten käsistä.
Kaksi pitkää tuntia odottelin, mitä tapahtuisi, mutta kun ei mitään kuulunut, en malttanut enää pysyä piilossa, vaan nostin tikapuut vuoren seinää vasten ja nousin kiikari kädessä linnan yläpuolella olevalle penkereelle. Kävin siellä pitkäkseni vatsalleni ja rupesin tähystelemään. Kaukana rannalla näin yhdeksän alastonta villiä istumassa nuotion ympärillä eikä suinkaan lämmittelemässä, sillä päivä oli helteinen, vaan nähtävästi syömässä julmaa ateriaansa.
Rannan hiekalla oli kaksi kanoottia. Parhaillaan oli pakoveden aika, villit näkyivät vain odottelevan nousuvettä lähteäkseen saarelta pois. Helppoa on kuvailla, kuinka hämmästynyt olin nähdessäni, että villejä saattoi tulla tällekin puolelle saarta. Lohdullista oli kuitenkin samalla havaita, että he tulivat tänne ainoastaan pakoveden ajaksi. Nousuveden aikana saisin siis olla heiltä rauhassa.
Näin todella olikin. Nousuveden tultua he astuivat veneisiinsä ja lähtivät soutamaan ulapalle tanssittuaan sitä ennen huimia tanssejaan nuotion ympärillä. Ilkialastomia he näkyivät olevan kaikki.
Tultuani penkereeltä alas otin kaksi ladattua pyssyä, pistin vyöhöni kaksi pistoolia, sidoin kupeelleni miekan ja näin varustettuna lähdin sille korkealle mäelle, josta ensiksi olin villit huomannut. Koska matka sinne oli pitkä ja minulla oli raskas kantamus, kesti pari tuntia, ennen kuin pääsin perille. Sieltä näin kiikarilla, että rannassa oli ollut kolme muutakin kanoottia, sillä viisi veneellistä heitä nyt souti kaukana mannermaata kohti.
Kaamea oli tuo näky ja vielä kaameampi kohtasi minua, kun rannalle tultuani näin kauhistavan aterian jäännökset: verta, ihmisen luita ja lihanpalasia. Vimmastuin siitä niin, että päätin ensi kerralla surmata heidät kaikki, olkoon heitä kuinka monta hyvänsä.