Ilmeistä siis oli, etteivät villit käyneet saaressa kuin hyvin harvoin. Kuluikin kokonaista viisitoista kuukautta, ennen kuin heidät taas näin. Sadekautena he eivät lähteneet liikkeelle, eivät ainakaan näin kauas. Mutta vaikka tiesinkin villien käyvän saarella vain aniharvoin, oli elämäni tästä lähtien taas yhtämittaista levottomuutta, koska heidän palaamisensa oli aina mielessäni. Ja kovan onnen odotteleminenhan on paljon pahempaa kuin sen kärsiminen.
Kuinka hyvä olikaan, että olin hankkinut itselleni karjaa, sillä entistä enemmän pelkäsin nyt laukaista pyssyäni metsässä. Olisihan mahdollista, että he lähtisivät ensimmäistä laukausta pakoon, mutta yhtä mahdollista, että heitä sitten saapuisi saareen vaikkapa sadoin kanootein, ja silloin olisin auttamattomasti hukassa. Mutta kuten jo mainitsin, kului vuosi ja kolme kuukautta, ennen kuin taas näin heidät. Tämä väliaika oli minulle alituista mielenjännitystä. Usein olin unissanikin taistelevinani villien kanssa ja välistä kavahdin keskellä yötä ylös vuoteeltani. Mutta siitä kerron myöhemmin enemmän.
* * * * *
Oli toukokuun 16., mikäli pylväskalenteristani laskin oikein. Koko päivän oli raivonnut ankara myrsky, oli jyrissyt ja salamoinut. Ilta pimeni ja yhä ulvoi ulkona rajuilma. Istuin luolassani lukemassa Raamattua syviin ajatuksiin vaipuneena, kun äkkiä kuului mereltä tykin laukaus. Tämä oli niin tavatonta ja outoa, ja sitä paitsi oli vuosikausia siitä, kun olin kuullut sellaista, ettei ihmekään, jos uusia, kauan kätkössä olleita ajatuksia nyt alkoi tulla mieleeni. Silmänräpäyksessä riensin ulos, asetin tikapuut vuorta vasten, kiipesin penkereelle ja siitä vuoren huipulle saakka. Sinne päästyäni välähti mereltä päin leimaus, ja puolen minuutin kuluttua kuului laukaus siltä puolen saarta, minne aallot olivat heittäneet minut rannalle.
Ajattelin että ulapalla oli varmaankin laiva, joka ampui hätälaukauksia pyytäen apua. Sen verran mielenmalttia minulla vielä oli, että keräsin nopeasti kuivista puista ja risuista suuren röykkiön ja sytytin sen palamaan. Kovasta tuulesta huolimatta roihusi pian rovio vuoren huipulla. Laivan täytyy huomata tämä, ajattelin. Ja oikeassa olinkin, sillä heti kuului laukaus jälleen ja sen jälkeen vielä useita, yhä vain samalta suunnalta. Poltin roviota koko yön aamunkoittoon saakka. Päivän valjettua huomasin kaukana ulapalla saaresta suoraan itään jonkin esineen, mutta kiikarillakaan en osannut erottaa, oliko se purje vai laivanrunko, koska välimatka oli pitkä ja ilma sumuinen.
Tähystelin sitä sitten koko päivän. Se näkyi pysähtyneen yhteen kohtaan, johon se oli varmaankin ankkuroitu. Saadakseni varmuuden asiasta sieppasin pyssyni ja riensin saaren eteläiselle rannalle niiden kallioiden luo, joille merivirta kerran oli minut ajanut. Ilma oli kokonaan selvinnyt, ja suureksi surukseni näin laivanhylyn, jonka myrsky oli nähtävästi yöllä paiskannut kallioita vasten. Katselin edessäni olevaa murheellista näkyä ja mietin jos jotakin. Kenties laivaväki oli nuotiotulen huomattuaan laskeutunut yöllä veneisiin ja koettanut pyrkiä maihin, mutta kova aallokko oli paiskannut veneet kumoon. Tai kenties hyökylaineet olivat lyöneet laivan yli niin hurjasti, että kaikki veneet olivat särkyneet. Vai olisiko jokin toinen laiva hätälaukaukset kuultuaan tullut sen avuksi ja pelastanut miehet? Vai olisivatko veneet miehineen päivineen joutuneet merivirran valtaan ja ajautuneet kauas ulapalle, jossa poloisten täytyisi kuolla nälkään ja janoon?
Mutta mitäpä muuta saatoin tehdä kuin syvästi surkutella noita ihmisparkoja. En osaa sanoin kuvata, kuinka haikeaksi tunsin mieleni. Olisipa edes pari henkeä tai vaikkapa vain yksi pelastunut rannalle, niin olisi minullakin ihmisolento, jonka kanssa saisin puhua! En ollut yksinäisyydessäni milloinkaan vielä niin katkerasti kaivannut ihmisseuraa kuin juuri nyt.
— Kunpa edes yksi olisi pelastunut! toivoin ikävissäni. Yksi ainoa edes!
Mutta mistäpä olisin voinut tietää, oliko laivalta pelastunut ketään. Parin päivän kuluttua ilmestyi silmieni eteen sydäntäsärkevä näky: rannalla laivanhylyn kohdalla makasi aaltojen tuoma hukkuneen pojan ruumis. Hänellä oli yllään vain merimiestakki, sen alla sininen, liinainen paita ja jalassa avaralahkeiset housut. Hänellä ei ollut mitään, mistä olisin voinut päätellä hänen kansallisuutensa. Taskussa oli pari piasteria ja piippu. Jälkimmäinen oli minulle monin verroin arvokkaampi kuin rahat.
Ilma oli nyt kokonaan tyyntynyt, ja mieleni teki lähteä lähemmin tarkastelemaan laivanhylkyä. Arvelin että epäilemättä löytäisin sieltä yhtä ja toista, mistä olisi minulle hyötyä, mutta vielä enemmän kiihotti minua ajatus, että kenties siellä olisi vielä joku elävä olento, jonka voisin pelastaa. Tämä ajatus vaivasi minua niin kauan, että viimein päätin lähteä yrittämään.