Elämäni alkoi taas sujua vanhaan, tuttuun tapaansa. Entistä varovaisempi vain olin, tähystelin usein ulapalle, enkä liikkunut ulkona enempää kuin vuohien hoitamiseksi oli välttämätöntä. Saaren itäiseen päähän uskalsin kuitenkin huoleti mennä, sillä olin varma siitä, ettei villejä sillä rannalla käynyt koskaan, enkä sinne mennessäni ottanut niin paljon aseitakaan kuin muualla liikkuessani.
Näin kului kaksi vuotta, ja koko sen ajan mietin, miten pääsisin pois saaresta. Jos minulla olisi ollut samanlainen pursi kuin se, jolla Salésta karkasin, olisin aivan varmaan lähtenyt sillä merelle suunnaten kulkuni — en itsekään tiedä minne. Olin näet yhä edelleen niitä, joiden helmasyntinä on tyytymättömyys oloihin, joihin Sallimus on heidät määrännyt, ja jotka yhä uutta etsien vihdoin aiheuttavat oman turmionsa. Muutteleva mielihän oli ajanut minut pois kotoani, sehän oli pakottanut minut myös lähtemään Brasiliasta, jossa nyt olisin saattanut olla jo suurten maatilain omistaja ja rikas mies.
Oli neljäskolmatta vuoteni tässä saaressa. Maaliskuu oli käsissä ja sadeaika oli parhaillaan. Loikoilin kerran illalla riippumatossa. Ei ollut huolta huomisesta, terve olin myös kaikin puolin, mutta uni ei vain ottanut tullakseen. Ajatuksissani kävin läpi koko pitkän elämäni siitä lähtien, kun olin tullut saareen. Kuinka tyyntä, rauhallista ja huoletonta olikaan elämäni ollut ensimmäisinä vuosina ja kuinka täynnä levottomuutta, pelkoa ja alituista varuillaan olemista siitä saakka, kun olin hiekalla nähnyt ihmisen jalanjäljen! Aamupuolella yötä vihdoin nukahdin ja näin omituisen unen:
Olin tapani mukaan lähtevinäni ulos linnasta ja tähystelevinäni merelle. Rantaan laskee kaksi kanoottia, ja yksitoista villiä nousee maihin raahaten mukanaan yhtä, nähtävästi tappaakseen ja syödäkseen hänet. Mutta äkkiä tämä riuhtaisee itsensä irti heidän käsistään ja lähtee karkuun. Minusta hän näyttää juoksevan linnani edessä olevaan tiheään viidakkoon. Koska kukaan ei aja häntä takaa, minä astun esille, myhäilen hänelle ystävällisesti ja koetan kaikin tavoin rohkaista hänen mieltään. Silloin hän lankeaa polvilleen, aivan kuin pyytäen minulta apua. Näytän hänelle nuoraportaat, hän kiipeää vallin yli, ja minä vien hänet linnaan. Samalla juolahtaa mieleeni: Nytpä otan tämän villin luotsikseni ja lähden hänen kanssaan mannermaalle. Hän kyllä tietää, mistä saa ruokavaroja ja neuvoo tien, ettemme joudu ihmissyöjien käsiin.
Sitten heräsin. Suloiselta oli tuntunut ajatus, että nyt viimeinkin pääsisin saarelta pois, mutta huomattuani, että kaikki olikin vain pelkkää unta, tuntui mieleni hyvin raskaalta.
Uneni jälkeen selvisi minulle kuitenkin, että ainoa mahdollisuus päästä saarelta pois oli saada kiinni joku villi, mieluimmin sellainen, joka oli toisten vankina ja oli määrätty tapettavaksi. Mutta tehtävä oli hyvin vaikea, sillä sitä vartenhan minun pitäisi ampua tai lyödä kuoliaaksi koko muu joukko, ja minua hirvitti ajatuskin, että minun pitäisi vuodattaa niin paljon ihmisverta. Mutta kerran herännyt pelastumisen toivo voitti kaiken epäröimisen. Päätin taas alkaa valppaasti pitää silmällä saaren rantoja siltä varalta, että villejä jälleen laskisi maihin. Seuraavan puolentoista vuoden aikana kävin melkein joka päivä saaren läntisellä ja lounaisella rannalla tähystelemässä, mutta en nähnyt enkä kuullut mitään.
Mutta kerran aamulla säpsähdin nähdessäni viiden kanootin laskevan maihin minun puoleiselleni rannalle. En voinut nähdä, kuinka monta miestä niistä nousi maihin, mutta koska tavallisesti oli neljä, joskus kuusikin miestä veneessä, arvelin joutuvani tekemisiin kahden-, ehkäpä kolmenkinkymmenen rajun villin kanssa. Piilottauduin ensin luolaani ankarassa mielenjännityksessä ja koetin päästä selville siitä, mitä minun oli tehtävä tässä tukalassa tilanteessa. Jonkin ajan kuluttua päätin kuitenkin ryhtyä kaikkiin niihin puolustuskeinoihin, jotka jo vuosia sitten olin suunnitellut, ja käyttää jokaista minulle edullista tilaisuutta hyödykseni.
Pitkään aikaan ei näkynyt eikä kuulunut mitään. Vihdoin loppui kärsivällisyyteni. Laskin molemmat pyssyni maahan, nousin tikapuita myöten vuoren huipulle, kuten ennenkin, asetuin siellä piiloon, niin ettei pääni pistänyt näkyviin, ja aloin kiikari kädessä tähystellä. Rannalla oli vähintään kolmekymmentä villiä. Nuotio roihusi parhaillaan, ruokaa oli nähtävästi keitetty — mistä, sen kyllä näkemättäkin tiesin — ja hurja tanssi riehui parhaillaan nuotion ympärillä.
Hetken kuluttua näin muutamien tanssijoiden raahaavan rannalta päin kahta onnetonta, arvatenkin teurastettavaksi. Toinen heistä kaatui pian maahan, nähtävästi nuijan tai puisen miekan iskusta. Pari, kolme miestä kävi heti hänen kimppuunsa silpoen hänet palasiksi. Toinen raukka jäi paikoilleen odottamaan vuoroaan. Mutta tuskin hän oli tuntenut olevansa siteistä vapaa ja seisovansa erillään muista, kun hänessä heräsi vaistomaisesti halu elää ja hän lähti juoksemaan minkä suinkin jaksoi ja juuri minun asuntoani kohti.
Minun täytyy tunnustaa, että ensin säikähdin kauheasti, varsinkin kun olin näkevinäni koko lauman lähtevän hänen jäljessään. Nythän uneni ensimmäinen osa toteutuukin, ajattelin: mies parka pakenee arvatenkin viidakkoon! Mutta toteutuneeko toinenkin: pääseekö hän piiloon vainoojiensa käsistä? Rohkeuteni alkoi vähitellen kasvaa huomattuani, ettei takaa-ajamassa ollut kuin kolme miestä ja että karkulainen oli jo päässyt hyvän matkaa edelle ja joutuisi ennen heitä viidakkoon.