Miesten ja linnan välillä oli joki, kuten olen maininnut; sen suuhun olin laivasta saamani tavarat nostanut maihin. Ellei karkuri pääsisi joen yli, hän joutuisi kiinni. Mutta joen rantaan saavuttuaan hän heittäytyikin hetkeäkään empimättä uimaan, vaikka nousuvesi oli ylimmillään. Hetken kuluttua hän oli jo toisella rannalla ja lähti taas jatkamaan huimaa juoksuansa. Jonkin ajan kuluttua takaa-ajajatkin saapuivat joen rannalle, mutta yksi heistä ei näyttänyt osaavan uida, koska pysähtyi toisten heittäydyttyä veteen. Siinä hän seisoi hetken ja palasi sitten takaisin meren rantaan. Toiset kaksi uivat virran poikki, mutta olivat paljon huonompia uimareita kuin heidän takaa-ajamansa mies.
Nyt huomasin sen hetken lyöneen, jolloin Sallimus käski minun pelastaa tuon poloisen ja samalla salli minun saada itselleni palvelijan tai seuralaisen. Juoksin alas, sieppasin pyssyn tikapuiden juurelta, riensin jälleen vuoren huipulle ja sieltä oikopäätä toista rinnettä rannalle päin. Pian jouduin vainoojain ja vainottavan väliin ja huusin viimeksimainitulle. Hän katsahti taakseen ja näytti kammoavan aluksi minua yhtä paljon kuin vihollisiaankin. Viittasin hänelle ja lähestyin samalla verkalleen takaa-ajajia. Heti kun ensimmäinen näistä oli joutunut kohdalleni, hyökkäsin hänen kimppuunsa ja kaadoin hänet pyssynperällä maahan. En tahtonut laukaista peläten, että pamaus kuuluisi rannalle, vaikka tuskinpa se niin pitkän matkan päähän olisi kuulunut, yhtä vähän kuin savukaan olisi sinne saakka näkynyt.
Kun toinen takaa-ajaja oli nähnyt toverinsa kaatuvan, hän pysähtyi ikään kuin olisi säikähtänyt, jolloin minä menin lähemmäksi häntä. Mutta pian huomasin hänen virittävän joustansa ja aikovan ampua nuolen minuun. Silloin minun ei auttanut muu kuin laukaista pyssyni. Mies kaatuikin heti kuolleena maahan. Vanki oli pysähtynyt, mutta vaikka hän näki kumpaisenkin vihollisensa makaavan maassa, hän oli kuitenkin niin pahanpäiväisesti säikähtänyt pamausta, ettei uskaltanut tulla lähemmäksi eikä jatkaa pakoaan. Huusin hänelle jälleen viitaten häntä tulemaan luokseni. Hän ymmärsi viittaukseni ja astui muutaman askelen, mutta pysähtyi, kulki taas pari askelta ja seisahtui jälleen. Mies parka vapisi pelosta varmana siitä, että joutuisi saman kohtalon alaiseksi kuin nuo toisetkin. Viittailin taas ja tein niin rohkaisevia merkkejä kuin suinkin osasin. Vähitellen hän alkoi vitkastellen kulkea minua kohti langeten aina kymmenen tai kahdentoista askelen päässä polvilleen, ikäänkuin kiitollisuuden osoitukseksi henkensä pelastamisesta. Vihdoin hän tuli aivan lähelleni, vaipui polvilleen, suuteli maata ja nosti toisen jalkani päänsä päälle, ilmeisestikin merkiksi siitä, että hän tahtoi olla orjani koko ikänsä.
Nostin hänet ylös ja puhelin hänelle niin ystävällisesti ja rohkaisevasti kuin osasin. Mutta äkkiä huomasin, ettei maahan kaatamani mies ollutkaan kuollut. Isku oli vain lyönyt hänet tainnoksiin, sillä hän alkoi liikahdella. Viittasin villilleni, miten asianlaita oli, ja silloin hän lausui minulle muutamia outoja sanoja. En ymmärtänyt niistä ainoatakaan, mutta suloisesti sittenkin hiveli korvaani ihmisääni, jollaista en ollut, omaani lukematta, kuullut lähes viiteenkolmatta vuoteen.
Mutta moisiin mietelmiin ei nyt ollut aikaa, sillä tainnoksissa ollut mies kohosi jo istuvilleen. Villini — siksi häntä tästä lähtien nimitän — näkyi jälleen joutuvan kauhistuksen valtaan, ja silloin ojensin toisen pyssyni ensinmainittua vihollista kohti, mutta villini rupesi tekemään minulle kiihkeitä merkkejä, joista ymmärsin hänen pyytävän lainaksi vyölläni riippuvaa paljasta miekkaa. Saatuansa sen hän syöksyi vihollisensa luo ja sivalsi yhdellä ainoalla iskulla häneltä pään poikki.
Eniten kaikesta villiäni kummastutti se, että olin niin pitkän matkan päästä saanut tapetuksi hänen toisen takaa-ajajansa. Kaikenlaisin merkein hän pyysi minulta lupaa päästä katsomaan ruumista ja saikin mennä. Hämmästyneenä hän katsoa tuijotti siihen kotvan aikaa käännellen sitä puolelle ja toiselle ja huomasi vihdoin rinnassa pienen reiän, jonka luoti oli siihen tehnyt. Vertakaan siitä ei ollut sanottavasti tullut, sillä mies oli kuollut sisäiseen verenvuotoon.
Otettuaan sitten kaatuneen vihollisen jousen ja viinen hän palasi luokseni. Minä lähdin palaamaan ja viittasin häntä tulemaan mukaani koettaen merkeillä osoittaa, että rannalta päin tulisi kenties vielä muita vihollisia. Silloin hän puolestaan osoitti merkeillä minulle, että tapetut pitäisi kaivaa maahan, jotta perässä tulijat eivät niitä huomaisi. Viittasin että hän saisi tehdä mitä tahtoisi, ja heti hän ryhtyikin toimeen: yhtäkkiä hän oli käsillään kaivanut maahan kaksi niin suurta matalaa kuoppaa, että ruumiit mahtuivat niihin, yksi kumpaankin, ja peittänyt kuopat hiekalla. Koko työhön kului tuskin neljännestuntiakaan.
Sen jälkeen vein hänet mukaani, en linnaani vaan saaren sisäosassa olevaan luolaan. Sinne tultuamme annoin hänelle leipää ja tertullisen rusinoita sekä vettä. Kovin näkyi mies parka jo olevankin ruoan ja juoman tarpeessa, eikä ihmekään. Levitin sitten olkia luolan lattialle ja niiden päälle vaipan ja kehoitin häntä käymään levolle. Minun ei tarvinnut häntä kahta kertaa käskeä: ennen pitkää hän oli vaipunut sikeään uneen.
Hän oli solakka, siro nuori mies, iältään noin kuusikolmatta, jäsenet lujat ja sopusuhtaiset. Kasvonpiirteissä oli jotain miehekästä ja samalla miellyttävää, eurooppalaista, varsinkin hänen hymyillessään. Tukka oli pitkä ja musta, ei kähärävillainen, otsa korkea ja leveä, silmät kirkkaat ja vilkkaat. Ihon väri ei ollut pikimusta eikä vaaleanruskeakaan, niin kuin Brasilian ja Virginian alkuasukkailla, vaan kauniin oliivinruskea. Kasvot olivat pyöreät ja pulleat, nenä pieni, ei kuitenkaan litteä kuin neekereillä, huulet ohuet ja hampaat valkoiset kuin norsunluu.
Tuskin oli kulunut puolta tuntiakaan, kun hän oli jo jälleen pystyssä ja tuli ulos juuri palatessani vuohia lypsämästä. Takatarhanihan, niin kuin lukija muistanee, oli täällä. Minut nähtyään hän riensi luokseni, heittäytyi maahan eteeni ja pani taas toisen jalkani päänsä päälle, täten ja monin muin omituisin merkein osoittaen, että hän tahtoi olla elinkautinen orjani. Minä puolestani näytin merkeillä olevani varsin mielissäni siitä.