Tästä rohkaistuneena hän otti musketin käteensä, pisti pistoolin vyöhönsä ja lähti miehiä kohti kahden toverinsa kanssa, joilla kummallakin oli musketti kädessä. He eivät kuitenkaan osanneet kulkea aivan hiljaa, ja siitä oli seurauksena, että toinen heränneistä merimiehistä kääntyi taakseen ja huomattuaan tulijat huusi muutkin hereille. Mutta se oli liian myöhäistä, sillä samassa kun hän huusi, kapteenin toveritkin laukaisivat muskettinsa. Kapteeni oli varovasti kyllä säästänyt laukauksensa viimeiseksi. Ensinmainitut olivat tähdänneet kumpikin niin tarkasti joukon johtajiin, että toinen näistä kuoli heti, toinen haavoittui. Jälkimmäinen hyppäsi pystyyn ja alkoi huutaa tovereitaan avuksi, mutta kapteeni meni hänen luokseen sanoen, että nyt oli jo liian myöhäistä kutsua apua, vaan parasta oli pyytää Jumalalta anteeksi pahoja tekojaan. Sen sanottuaan hän löi hänet pyssyn perällä maahan, niin ettei toinen enää äännähtänytkään. Samassa tulin minäkin paikalle.

Joukossa oli vielä kolme muuta miestä, yksi näistä lievästi haavoittunut, mutta huomattuaan, ettei vastustaminen enää auta, he alkoivat rukoilla armoa. Kapteeni lupasi säästää heidän henkensä, jos he katuisivat kapinoimistaan ja vannoisivat koettavansa uskollisesti auttaa häntä saamaan laivan jälleen valtaansa. Pyhästi miehet silloin vannoivat täyttävänsä hänen vaatimuksensa, ja kapteeni puolestaan lupasi jättää heidät henkiin. Siihen minäkin suostuin, kuitenkin sillä ehdolla, että miehet sidotaan käsistä ja jaloista siksi aikaa kun he ovat saarella.

Sitten lähetin Perjantain ja alikapteenin rantaan viemään veneen talteen ja ottamaan airot ja purjeet siitä pois. Jonkin ajan kuluttua palasi metsästä vielä kolme merimiestä, jotka kuultuaan pyssynlaukaukset riensivät paikalle. Nähtyään nyt kapteenin, entisen vankinsa, olevan herrana ja käskijänä, heidän ei auttanut muu kuin antautua armoille ja suostua sidottaviksi. Meidän voittomme oli siis täydellinen. Jotakin juotuamme ja syötyämme aloimme miettiä, miten saisimme laivan vallatuksi. Kapteeni ei tietänyt mitään keinoa.

— Laivassa, selitti hän, — on vielä kuusikolmatta miestä, jotka kyllä tietävät tehneensä hengenrikoksen noustuaan laivalla kapinaan päällikköänsä vastaan ja joutuvansa hirsipuuhun Englannissa tai ensimmäisessä englantilaisessa satamassa. Siksi he puolustautuvat epätoivon vimmalla viimeiseen saakka. Heitä vastaan emme voi hyökätä näin vähillä voimilla.

Kapteeni oli oikeassa mielestäni, mutta nopeaa toimintaa tässä tarvittiin. Meidän täytyi jollakin keinoin saada laivaväki ansaan, ennenkuin he miehissä hyökkäisivät meidän kimppuumme. Varmaa oli, että laivallaolijat kummastelivat toveriensa viipymistä, lähtisivät ennen pitkää toisella veneellä heitä hakemaan ja nousisivat maihin ties kuinka lujasti varustettuina ja kuinka suurella joukolla. Sen vuoksi oli mielestäni rannalla oleva purjevene tehtävä käyttökelvottomaksi, etteivät kapinalliset sillä enää pääsisi palaamaan laivalle. Niinpä menimmekin rantaan ja otimme veneestä sinne jätetyt aseet sekä muut tavarat, nimittäin pullon viinaa, toisen rommia, laivakorppuja, ruutisarven ja viisi, kuusi naulaa sokeria, jotka kaikki olivat minulle sangen tervetullutta tavaraa.

Vietyämme nämä maihin, jonne Perjantai alikapteenin kanssa jo äsken oli piilottanut airot, peräsimen ja purjeet, puhkaisimme purjeveneen pohjaan suuren reiän. Vaikka laivasta nyt tulisikin lisää miehiä maihin, he eivät voisi käyttää venettä laivaan palatessaan. Tosin en jaksanut toivoa, että saisimme laivan valtaamme. Ennemmin tai myöhemmin, arvelin minä, se purjehtisi tiehensä, mutta silloin me korjaisimme purjeveneen ja pääsisimme sillä villien maahan.

Yhdeksästoista luku

Saarelle saapuu toinenkin purjevene. — Onnistunut sotajuoni. —
Kahdeksan uutta vankia.

Vedettyämme purjeveneen maalle nousuveden rajan yläpuolelle istahdimme rannalle miettimään, mitä nyt olisi tehtävä. Äkkiä kuului laivalta tykinlaukaus, ja samassa vedettiin mastoon lippu merkiksi siitä, että purjeveneen oli tultava takaisin. Mutta kun venettä ei näkynyt eikä kuulunut, seurasi useampia laukauksia ja monenlaisia merkkejä. Vihdoin, kun mistään käskyistä ei ollut apua, laskettiin laivasta toinen vene vesille — sen näin kiikarillani — ja se lähti heti soutamaan saarta kohti. Veneessä oli kymmenen ampuma-asein varustettua miestä.

Pakovesi vei veneen hiukan syrjään entisen purjeveneen paikasta, niin että miesten täytyi soutaa jonkin matkaa aivan lähellä rantaa. He menivät ohitsemme niin läheltä, että hyvin erotimme heidän kasvonsa. Kapteeni tunsi heidät jokaisen ja sanoi joukossa olevan myös kolme kunnon miestä, jotka vain muitten yllyttäminä ja pelottamina olivat yhtyneet kapinaan, mutta perämies, joka näkyi olevan päällikkönä, ja muut olivat paatunutta väkeä. Siksi kapteeni pelkäsi, ettei meistä olisi heidän kukistajikseen. Siihen minä huomautin, että kun ihminen kerran on joutunut sellaiseen tilanteeseen kuin me, niin hänen on turhaa enää pelätä, koska se ei tämän vaikeammaksi voisi enää tulla. Meillä ei ollut kuin kaksi mahdollisuutta: voittaa tai kuolla.