Hän mulle: »Tää on tila kurja niiden kuolleiden onnetonten,[15] jotka eivät ansainneet moitett' eikä kiitostakaan.
Heill' osa enkeleitten on, jotk' eivät kapinass' olleet, eivät uskolliset, vaan itseksensä, irti Jumalasta.
Ei vastaan ota heitä taivas, ettei vähenis kauneutensa, ei Inferno, ett'eivät syntiset sais kunniata.»
Ma hälle: »Mestari, mik' on se vaiva, mi heidät saa näin suureen vaikerrukseen?» Hän vastasi: »Sen lyhyesti kerron.
Ei heillä kuolon toivoa; ja elo sokea tää niin halpa heist' on, että muu kaikk' on heille kadehdittavata.
Maailma heidän mainettaan ei muista, käy ohi heidän Oikeus ja Sääli: he jääkööt. Katsele ja astu eespäin!»
Ma katsoin, näin ma lipun liehu-helman rataansa rientävän niin pikaa, että olevan näytti lepo outo sille,
ja jäljessä sen ihmislauma vieri niin laaja, ett'en luullut oisi koskaan manalan maille mennehen niin monta.
Kun tuntenut ma olin joitakuita, taas katsoin sekä näin sen miehen varjon, min heikkous vei luopumukseen suureen.[16]
Heti ma ymmärsin ja varma olin, tää että oli piiri pelkurien, joit' inhoo Luoja ynnä yönkin vallat.