Nuo raukat, jotka eläneet ei koskaan, olivat alasti, ja paljon heitä siell' ampiaiset sekä paarmat pisti.
Nää heidän kasvoistansa verta veti, sen kyynel-sekaisena iljettävät kokosi madot heidän jaloistansa.
Etemmä katsoin, näin ma kansanjoukon veen vankan vieremällä. Virkoin siksi: »Oi, Mestari, mun salli tietää, keitä
nuo ovat, mistä syystä tahtonevat niin pian kuin suinkin päästä poikki virran, mikäli tässä hämärässä näkee.»
Hän mulle: »Saat sa salat ilmi kohta, kun omat askeleemme seisahtuvat tuon murheellisen Akeronin rantaan.»
Häpesin silloin, alas painoin silmät, peläten vaivaavani puhein turhin; näin mykkinä me tultiin virran luokse.
Ja katso, meitä vastaan venhein sousi mies vanha, päässään aikakautten lumi, ja huusi näin: »Voi teitä, kurjat sielut!
Näe ette enää taivaankantta koskaan: ma teidät saatan virran tuollepuolen ikuiseen pimeään ja kuumaan, kylmään.
Ja sinä siellä, ihminen, mi elät, pois riennä täältä, tää on ranta kuolon!» Mut kun hän näki, etten poistunutkaan,
hän virkkoi: »Toinen valkama, tie toinen sun viep' on virran yli; keveämpi sua sinne kantamahan pursi sopii.»