Ja suden näin, mi laihuudessaan näytti himojen kaikellaisten täyttämältä; se monen elämän jo katkeroitti.
Tuo niin mun toperrutti kammollansa, näkönsä jota mulle huokui, että kadotin toivon päästä kukkulalle.
Ja kuin on voiton kilpa jollakulla ja saapuu aika häviönkin hälle, min mieli murtuu, sydän itkee silloin,
niin mulle peto rauhaton tuo teki, mi käyden vastahani verkallensa mun tunki sinne, kuss' on Päivä vaiti.
Alemma noin kun aina vierin, sattui silmiini miesi, jolta vaitiolo jo pitkä näytti kielen kangistaneen.
Tuon koska erämaassa autiossa ma näin, »Mua sääli», hälle huusin, »kuka lienetkin, ihminen tai varjo vainen!»
Hän vastas: »Olin ihminen, en ole, mun oli taatto, maammo Mantovasta, isäini luita maa Lombardian painaa.
Sub Julio ma synnyin,[5] vaikka myöhään, näin hyvän Augustuksen aikaan Rooman jumalten vääräin vielä vallitessa.
Mies runon olin, lauloin hurskahasta Ankiseen pojasta, mi jätti Troian, kun Ilion ylväs hiiltyi raunioina.
Mut sa miks palaat kovan onnen paikkaan? Miks et sa nouse vuorta valoisata, mi alku on ja aihe kaiken ilon?»