kun mulle äsken lausui Mestarini sanoja, joista päättää saatoin, että näkisin täällä teidän arvoisia.
Laps olen synnyinkaupunkinne, aina nimenne kunnioitetut ja työnne ma kuullut, maininnut oon rakkaudella.
Yön piirit jätän, oikean tään Oppaan lupaamat heelmät hyvät poimiaksein, mut ensin tie maan keskukseen on mulla.»
»Nimessä sielusi», hän mulle lausui, »mi kauan johtakoon sun jäseniäs, ja maineesi, mi jälkees loistakohon,
sa virka, viipyvätkö vielä meidän maassamme uljuus, jalous kuin ennen vai kokonaanko siirtyneet on sieltä?
Näät Wilhelm Borsiere,[88] äsken tullut, mi tuolla kumppaneimme kanssa kulkee, kiduttaa meitä tuosta kertomalla.»
»Uus kansa ynnä äkkirikkaus ovat, Firenze, häijyks, ylimieliseksi niin tehneet sun, sa että itse itket!»
Näin kasvoin kohotetuin huusin. Uskoi nuo kolme vastanneen mun heille, katsoi kuin toistaan katsotaan, kun totuus kuullaan.
He vastasivat: »Jos on yhtä helppo sun aina muita tyydyttää, mies olet miekkoinen vapaa-puheisuudessasi!
Pimeät nää jos paikat kerran jätät ja palaat alle kauniin tähtitaivaan ja sull' on ilo virkkaa: olin siellä,