sa meistä kerro joskus kansan kuulla.» Nyt piirin murtaen he pakenevan kuin siivin eikä jaloin nopsin näytti.
Niin pian ei ois virkkaa voinut: amen, kuin pois he riensivät. Siks Mestarini myös sopivaksi katsoi lähdön meille.
Ma seurasin; ja hetken käytyämme niin läheltä jo virran pauhu kuului, ett'ei ois puhettamme erottanut.
Kuin joki tuo, mi juoksevi Monvison juurelta ilmoja päin itäisiä vasenta viertä Apenninein, jonka
siell' ylhäällä on nimi Acquacheta, mi sitten vaipuu alangolle, toisen jo nimen saavuttaen Forlin luona:
San Benedetton yläpuolia syöksyy jylisten alas alppijyrkännettä, tuhanten turva joss' ois olla voinut.
Niin kuului pauhaavan se tiemme päässä: punainen, pystysuora vetten vyöry, mi kohta kuuroks oisi korvan tehnyt.
Mull' oli köysi[89] köytty uumenillein, ma jolla joskus pedon kirjokarvan lien pyytää aikonut: sen kokonansa
kun olin vyöltäni ma irroittanut Oppaani määräyksen mukaan, hälle ojensin sen ma niinkuin kootun kimpun.
Sivulle oikealle käännähtäen hän hiukan taantui äyrähältä, heitti sen alas kuiluun ankaraan. Ma sanoin