sävelin moisin säestellen mua kuin tuta saivat tytöt Pieroksen,[3] harakat, jotka teitä haastoi kilpaan!
Suloinen niinkuin itämaan safiirin ol' ilman hohto ylläni, ja seesnä ens piiriin[4] saakka taivas puhdas päilyi.
Taas silmäni sai halun nähdä, koska nyt olin jättänyt ma ilman kuolleen, mi murheutti katsehen ja mielen.
Tuo tähti[5] kaunis, joka lempeen lietsoo, hymyhyn hurmas idän ääret kaikki, Kalojen tähtimerkin kalventaen.
Ma oikealle käännyin tarkastamaan etelän äärtä: tähteä näin neljä,[6] jotk' oli nähty vain ens ihmis-aikaan.
Iloitsi taivas niiden tulkinnasta. Oi, pohjan puoli, kuinka orpo olet, kun saa et nähdä moista kirkkautta!
Taas käännyin niitä katsomasta, loinpa katseeni toista taivaankantta kohti, otava josta kadonnut jo oli:
Näin vierelläni ukon[7] yksinäisen, niin arvokkaan, niin kunnioitettavan kuin isä lapsellensa lienee kukaan.
Partansa pitkä oli, harmahtava, ja yhden-näköinen kuin tukka, joka povella heilui kaksijakoisena.
Sätehet noiden neljän tähden pyhän valoivat valkeudellaan kasvot häitä, hän että eessäni kuin Päivä seisoi.