»Keit' ootte, jotka vasten virtaa tummaa tulette vankilasta ijäisestä?» hän virkkoi, päätään arvokasta puistain.
»Ken teitä johti? Ken ol' lyhty teille yön syvyydestä päästäksenne, joka ijäti synkistää nuo kuolon kuilut?
Lait helvetin siis joko juurin järkkyy? Uus onko taivahassa tahto, koska käy kadotetut minun kallioitain?»
Oppaani silloin mua koski, sanoin ja käsin ynnä elein polvet multa ja kasvot painoi kunnioittaviksi.
Hän sitten näin: »En saavu itsestäni, taivaasta Nainen[8] alas astui, pyysi mun tämän miehen tietä johtamahan.
Mut kosk' on tahtos, että meistä tietää enempi saisit sekä matkastamme, ei olla toinen voi mun tahtonikaan.
Tää viel' ei nähnyt viime iltaa, mutta niin liki sitä hulluus vei jo hänet, ett' tuskin oli aikaa kääntymykseen.
Niin on kuin sanoin; lähetetty olin hänt' auttamaan, eik' ollut tietä muuta kuin tämä, jota tänne lähdin käymään.
Hän nähnyt on jo kaikki kadotetut; nyt näyttää aion hälle henget, jotka sun vartioiminasi valkenevat.
Kuin hänet tuonut oon, ois pitkä haastaa; soi taivas voiman mulle, että hänet sua kuulemaan ja näkemään voin johtaa.