Mut varjo, joka Nino tuomaria totellut oli, kun tää kutsui häntä, sill' aikaa mua katsomast' ei laannut.
Hän alkoi: »Kautta lampun, joka johtaa sua korkeuteen, ja kautta tahtos öljyn, mi kestäköhön Taivaan saliin saakka,
jos Valdimagrasta tai lähistöltä sa tiedon tiennet toden, virka mulle! Mies olin merkitsevä siellä kerran.
Nimeni oli Konrad Malaspina,[93] tuo vanhemp' en, vaan jälkeläinen hänen; sovitan täällä sukurakkautta.»[94]
»Oi», virkoin, »maissanne en ollut koskaan ma ole, mutta koko Europassa ei paikkaa, missä mainittais ei niitä!
Sukunne suuri maine kuuluttanut on kauas seudun tuon ja seudun herrat, se että oudollekin onpi tuttu.
Kautt' ylvään määränpääni vannon, että vähennyt heimonne ei kunniasta lie kiitos miekan eikä kukkaronkaan.
Sit' tottumus ja luonto suosii, tietä se suoraa käy ja väärää välttää, vaikka maailman kuinka pahan Päämies[95] kääntää.»
Ja hän: »No niin, ei käypä seitsemästi[96] Aurinko ole vuotehelle, jonka pääll' Oinas neljin hajasorkin seisoo,
kun kohtelias mielipitees tämä tuleva on sun päähäs isketyksi jo nauloin vankemmin kuin muiden puhe,