jos pysähdy ei pyörä oikeuden.»
Yhdeksäs laulu
Titonen[97] vanhan jalkavaimo sylin jo jättänyt ol' armaan ystävänsä itäistä vaalentaen taivonkantta.
Sen kulmaluilla hohtokivet kiilsi eläintä kylmää[98] tuota hahmotellen, mi ihmisiä pyrstöllänsä pistää.
Kaks askeltansa[99] astunut jo oli yö siinä, missä oli paikka meidän, ja kolmannen jo siivet siirtyi alas.
Ma, jossa Aadam vielä jäljell' oli, nukahdin silloin ruohikolle, minne olimme kaikki viisi[100] istunehet.
Ol' hetki, jolloin aamun suussa alkaa jo pääsky[101] laulaa murhevirsiänsä ehk' ensi tuskiensa muiston vuoksi;
ja silloin ruumihista kauimpana on sielumme ja vähin vanki järjen, sen nä'yt[102] että jumalaistuu melkein.
Unessa näin ma silloin liitelevän taivaalla kotkan kultahöyhenisen avoimin siivin alas laskeakseen.
Minusta tuntui kuin ma ollut öisin kedolla, jolta keskelt' omaistensa jumalten pöytään Ganymedes vietiin.