»Äl' ihmety», hän vastas, »silmiäsi jos vielä huikaiseekin heimo Taivaan; hän airut on, on hällä viesti: 'nouskaa!'
Kuluva kauan ei, kun et sa karsein, vaan riemuin näkevä oot seikat nämä, mikäli luonto sun on luonut siihen.»
Kun eessä pyhän Enkelin me oltiin, soi sulo-ääni: »Tästä nouskaa, portaat täss' ovat loivemmat jo entisiä.»
Me nousimme, hän meiltä haihtui, kuului nyt takanamme Beati Misericordes,[156] ja sitten laulu Iloitse, ken voitat.
Oppaani kanssa kahden kiipesimme nyt ylöspäin, ja minä mietin käyden etua saada hänen sanoistansa.
Kysyen käännyin hänen puolehensa: »Mit' tarkoitti Romagnan henki tuolla, kun puhui 'toisesta' ja 'estehestä'?»
Hän mulle: »Syynsä suurimman hän tunsi, sen turman myös; siks ihmekö, jos meitä hän moittii, vähemp' ett' ois ihmis-itku?
Kun pyytehenne kiinnitätte moiseen, min osat, muille jakain, hupenevat, on kateus palje huokauksienne.
Mut rakkaus jos kaarten korkeampain vois ylös johtaa ikävöimisenne, ei painais poveanne pelko tämä.
Näät hyvän mitä useampi omaa, sit' enemmän vain kullakin on hyvää, sen palavampi majan moisen rakkaus.»