»Enemmän nyt ma selitystä halaan», ma virkoin, »kuin jos vaiennut ma oisin ja enempää ma kannan epäilyä.
Jaettu hyvä kuinka omaajansa voi useammat tehdä rikkaammiksi kuin jos sen harvat yksin omistavat?»
Hän mulle: »Siksi että mieles jälleen sa kiinnät asioihin maallisihin, pimeyttä saat sa tosi valkeudesta.
Tuo hyvyys ääretön ja sanomaton, mi ylhääll' on, päin rakkautta rientää kuin päivänsäde kohti heijastintaan.
Niin paljon antaa se kuin toinen ahmii, niin että kuinka laajentuiskin lempi, enempi aina kasvaa ikihyvyys.
Ja mitä useammat pyrkii ylös, sen suurempi on hyvyys ynnä rakkaus ja toinen toistansa ne heijastavat.
Ja jos ei sanani sua tyydyttäne, Beatricen näät, mi sulle täysin tämän on toivees täyttävä kuin kaikki muutkin.
Huolehdi vain, pois että otsaltasi nuo haihtuis haavaa viis kuin nyt jo kaksi; näät kärsimällä vain ne sulkeutuvat.»
»Mua tyynnytät sa», sanoa ma tahdoin mut äkkäsin, ol' eessä kolmas piiri, ja vaikenin, kun silmä vaani uutta.
Minusta tuntui siellä, että näkyyn ma mystilliseen haltioiduin;[157] templin ma nain ja siinä paljon ihmisiä.