Sen, joka seisoi, hahmo haihtui siten, ett' aine liika ohimoihin liikkui, ja kohta korvaa kaks sai posket paljaat.
Se aine, jok' ei taapäin juossut, mutta jäljelle jäi, nyt nenävarreks varttui, hupeni huuliks inhimillisiksi.
Mut sen, mi makas, kuono eespäin kasvoi ja korvat painuivat pään sisään, kuten etana tehdä saattaa sarvillansa.
Ja kieli, ennen sanavalmis, ehyt, jakautui toisen, toisen haarakieli savuamasta laaten yhdeks yhtyi.
Se sielu, joka kyyksi tullut oli, kähisten riensi pois nyt kuilunpohjaa, mut toinen puhui ja sen jälkeen sylkäs.
Käärmeelle käänsi uudet hartiansa, toiselle virkkoi: »Buoso madelkohon kuin minä ennen tuota taivaltansa.»
Noin kuilun seitsemännen hylkykansan ma muotojaan näin muuttavan, jos liioin lien viivähtänyt, syy on seikan oudon.
Jos hiukan seonneetkin silmät multa lie tuossa, tyrmistynyt sielun kyky, pakenijoista tuntematta olla
Puccio Sciancatoa en voinut sentään: kolmesta toverista, jotka ensin tulivat, muuttumaton hän ol' ainoo.
Ja toista vielä, sa Gaville,[144] itket.