Kuudeskolmatta laulu
Iloitse suuruudestas, oi Firenze! Käy siipes yli maiden, merten, tuttu on nimes kautta helvetinkin kuiluin.
Viis löysin rosvoa, sun kansalaistas, sellaista, että häpeän ma, eikä myös sulia kunniaa lie suurta heistä.
Mut totta jos on unet aamuhetken, saat pian tuntea sa, Prato[145] mitä sinulle toivoo, puhumatta muista.
Jos kävis niin, ei varhaist' ois se. Jospa jo käynyt ois, kun niin on käydä pakko! Enemmän suren, jos oon vanha silloin.
Poistuimme, jälleen porrastietä, äsken pimeyden vuoksi alas astumaamme, Oppaani nous ja minut kanssaan veti.
Astuimme autiota uraa, paatten, kivien, kallioiden kaartamata, miss' ilman kättä eestynyt ei jalka.
Ma tunsin tuskaa silloin, tunnen vielä, kun muistan, mitä siellä näin, ja mieltäin enemmän ohjaan kuin on mulla tapa,
se ettei juoksis ohjaksitta hyveen ja etten tuhlais, mitä ennen tähti minulle soi tai valta valkeampi.
Kuin maamies, siihen vuoden-aikaan, jolloin maailman valo kasvojansa meiltä vähimmän kätkee, kunnahalla istuu,