Sa tiedät sen, sa, jolle tervetullut ol' Utikassa kuolema, kun jätit pois verhon, jonka kirkastaa Suur' päivä.
Lakeja luonnon loukanneet me emme, hän elää näät, ja Minos ei mua estä; piirissä asun, jossa Martiasi[9]
sua vielä rukoilevi silmin sivein, o pyhä povi, että ois hän omas: vuoks lempensä nyt meihin mielly vihdoin!
Suo seitsemän nyt valtaas nähdä meidän; sua hälle kiittää tahdon, jos sa sallit alhaalla tuolla sua mainittavan.»
»Martia niin ol' armas nähdä mulle», hän vastasi, »niin kauan kuin ma elin, ma että toivehensa täytin kaikki.
Mut tuon kun virran pahan[10] tuollapuolla hän on, mun[11] muistaa hänt' ei salli laki, mi mulle säättiin sieltä päästessäni.
Vaan Nainen taivainen jos ohjaa sua kuin sanot, tarvis sua ei sievistellä; on kyllin, hänen nimessään kun pyydät.
Sileä katkaise siis kaisla,[12] vyötä hän sillä, myös hän kasvot pesköön, niistä pois että haihtuis joka jälki loan.
Näät sovi kenenkään ei silmin samein tavata ensi vartiaa[13] tään paikan; kas, paratiisin heimohon hän kuuluu.
Mudassa pehmeässä, pitkin rantaa[14] tään saaren pienen, kasvaa kaislametsä siell' alahalla, aallon häilyttämä.