Ei mikään kasvi lehti-lehvä taikka kovempi-runkoinen voi siellä elää, kun taivu ei se tuulen tahdon mukaan.
Takaisin tänne sitten älkää tulko! Pian Päivä nousee, tienne näyttää, mistä on loivin pääsy vuoren kukkulalle.»
Katosi hän. Ma puhumatta sanaa nyt nousin. Oppaakseni kaiken käänsin niin katsantoni kuin myös mielenkiinnon.
Hän alkoi: »Tule, poikani, mua seuraa; takaisin käymme sinne, missä painuu tasanko tää päin ala-ääriänsä.
Jo aamun rusko voitti aamun varjon, mi eellä pakeni, niin että kaukaa ma meren läikän erottaa jo taisin.
Kuin mies, mi kääntyy tielle suljetulle ja turhaks uskoo toivon päästä tuosta, niin kuljimme me yksinäistä kenttää.
Me sinne tultiin, missä kaste soti kerällä Päivän, haihtuen vain verkkaan, kun sitä siimes auttoi viileydellään.
Levitti kädet kumpaisetkin silloin mun Mestarini nurmikolle hiljaa; ma tietäin aikehensa, kohden häntä
kohotin poskipääni itkettyneet: taas ilmi sai hän kasvoin kaunovärin, jok' oli Helvetissä himmentynyt.[15]
Tulimme tuosta rantaan autiohon, min merta purjehtinut mies[16] ei koskaan, ken oisi palausta ymmärtänyt.