sa silloin huomaa, määränpäässä seisot; levätä siell' on aika uupunehen. En vastaa enempää. Tään totta tiedän.»
Sai sanat nuo hän lausuneeksi, silloin läheltä ääni meille soi: »Kentiesi sit' ennen istahtaa on pakko sinun.»
Käännyimme ääntä kohden, äkkäsimme kädellä vasemmalla paaden suuren, jot' emme ennen olleet huomannehet.
Menimme sinne, näimme ihmisiä, jotk' istuivat tuon kiven siimeksessä lojuen tapaan laiskojen. Ja eräs,
mi mielestäni uupuneelta näytti, syleili käsivarsin polviansa, välillä niiden päätään riiputtaen.
»Ah, armas Mestari», ma lausuin, »katso, tuo kuinka näyttää kuhnurilta aivan kuin oisi hänen sisarensa laiskuus.»
Hän silloin meihin kääntyi, katsoi meitä, kohotti kasvot sääristään ja virkkoi: »Sa mene, astu ylöspäin, kun jaksat!»
Ma silloin tunsin hänet. Eikä tuska, mi vielä hieman salpas henkeäni, mua pidättänyt menemästä luokseen.
Kun liki päässyt olin, tuskin päätään hän nosti, lausui: »Nähnyt ootko, kuinka vasenta puolta Päivän vaunut vierii?»
Sanansa lyhyet, asenteensa laiskat hymyhyn kiersi hiukan huuliani. Ma sitten virkoin: »Enää en, Belacqua,[41]