Näin kreivi Orson, ja sen sielun,[63] jonka ol' erottanut ruumihista kateus ja viha, ei syy oma—niin hän kertoi—
Pier dalla Broccian[64] nimittäin. Ja olkoon varuilla eläissään Brabantin nainen, hän että joukkoon pahempaan ei joutuis!
Kun vapaa varjoista ma noista olin, mua jotka pyysi muita pyytämähän, ett' eestyis heidän pyhyytensä polku,
ma aloin: »Muistan jonkun lauselmasi,[65] Valoni oi, sa jossa kiellät, että päätöstä Taivaan muuttaa voisi rukous.
Ja sitä vain nää sielut pyytelevät. Siis onko turha toivehensa? Vaiko en sanojas lie oikein ymmärtänyt?»
Hän mulle: »Säkeheni selvät ovat, mut silti toivo noidenkaan ei petä, jos seikkaa tutkistelet järjin tervein.
Alene ylin oikeus ei siitä jos polttaa rakkaus pois synnin jonkun, mi sovitettava ois tänne-tulleen.
Ja siellä, missä lauseen tuon ma laadin, ei sovittanut sydän-syytä rukous; se näät ei päässyt Luojan luokse asti.
Mut tosiaan, niin korkeaan sa ällös epäilyyn eksy, jos ei virka sitä hän, jok' on valos totuuteen ja tietoon.
Beatricea tarkoitan, sa ymmärtänet. Näkevä olet hänet autuaana, hymyileväisnä kukkulalla vuoren.»