Ma hälle: »Rientäkäämme, Opas hyvä! En enää väsynyt ma ole lainkaan, ja huomaan, että vuori luo jo varjon.»
Hän vastasi: »Me tänään kiipeämme niin paljon kuin vain jalka jaksaa; mutta on asemamme toinen kuin sa luulet.
Taas Päivän, joka törmän taa nyt peittyy, niin ettet enää säteitänsä taita, saat nähdä ennen kuin me vuorell' ollaan.
Mut katso, sielu ypö yksinäinen nyt meitä tuolta kiinteästi katsoo; lyhimmän meille näyttäköön hän tiemme.»
Päin käytiin. Sielu oi lombardialainen, kuink' oli ryhtis ylväs ynnä korska ja silmänluontis arvokas ja tyyni!
Sanonut ei hän ensin mitään, antoi vain tulla meidän, katsoi vain ja katsoi kuin korven jalopeura, kun se lepää.
Läheni häntä Mestari ja pyysi, tien että parhaimman hän meille näyttäis; hän vastannut ei tiedusteluun tuohon,
vaan kysyi maatamme ja vaiheitamme. Suloinen Oppahani alkoi haastaa: »Mantova…» Silloin varjo umpimieli
tuo paikaltansa ponnahti päin häntä ja sanoi: »Mantova! Ma oon Sordello,[66] sun kansalaises!» Ja he syleilivät.
Italia orja ah, sa tuskan koti, sa laiva myrskyss' ilman ruorimiestä, et maiden valtiatar, mutta portto!