Kuin hän mua päin, päin häntä kuljin minä: »Ylevä tuomari, oi Nino,[89] kuinka iloitsen, ettet kadotettu ole!»
Vaihdoimme tervehdykset kohteliaat, Hän sitten kysyi: »Milloin vuoren juureen vesiltä saavuit etäisiltä sinä?»
»Oi», vastasin, »kautt' tuskan paikkain tulin tän' aamuna ja eloon ensimmäiseen ma kuulun, vaikka toista käyden tutkin.»
Kun vastaukseni he kuuli tämän, hän ja Sordello taapäin astahtivat kuin joku, jonka äkki-seikka iskee.
Yks kääntyi Mestariini, toinen huusi eräälle istuvalle: »Kuule, Konrad, käy katsomahan Luojan armotyötä!»
Ja mulle näin: »Kautt' ihmeen, josta kiittää saat Häntä, joka alkusyynsä salaa, niin ettei siihen tunge tutkiminen,
kun pääset tuollepuolen laajan laineen, kehoita tytärtäin,[90] ett' eestäin sinne rukoilis, miss' on syyttömille korva.
En luule, että rakastaa mua enää emonsa, heitettyään leskenhunnun,[91] takaisin toivova jot' on hän kurja.
Hänestä havaita on helppo varsin, kuin kauan kestää naisen lemmenliekki, jos silmä, kosketus ei lietso sitä.
Niin hänen hautaansa ei kaunistane kyykäärme Viscontin, Milanon herran, kuin kaunistanut kukko ois Galluran.»