Näin puhui hän, ja kasvoillansa oli tuo leima harmin oikean, mi palaa rajusti voi, mut kahleitaan ei katko.
Ma silmilläin sit' ahmin taivaankantta, miss' ovat tähdet hitaisemmat, niinkuin on pyörä hitain liki akseliaan.
Nyt Oppaani: »Mit' ylös katsot, poika?» Ma hälle: »Soihtua nään kolme siellä, joist' eteläinen taivas kaikki palaa.»
Hän mulle: »Painuneet on tähdet kirkkaat nuo neljä,[92] näkemäsi aamun suussa, nää kolme nousseet ovat niiden sijaan.»
Sordello haastajan nyt luokseen veti ja sanoi: »Katso, siin' on vainoojamme!» Samalla sitä sormellaan hän näytti.
Puolelta alhon avoimelta käärme esihin luikerti, sen kaltahinen, mi Eevan syödä palan karvaan antoi.
Lomitse kukkain kulki juova häijy; se silloin tällöin päätä käänsi, nuoli selkäänsä niinkuin peto peseytyvä.
En nähnyt enkä voi siis kertoakaan, kuin siivilleen nous haukat taivahiset, mut kummankin näin kohonneena lentoon.
Pakeni kyy, kun huomas, että ilmaa viherjät siivet halkoi; paikoillensa palasi silloin enkelitkin heti.
Mut varjo, joka Nino tuomaria totellut oli, kun tää kutsui häntä, sill' aikaa mua katsomast' ei laannut.