Jok' ihmistä niin ylenkatsoin, että sen vuoksi kuolin, kuten Siena tietää ja Campagnaticossa lapset kaikki.
Ma Humbert[119] oon; eik' ole turmaks ollut vain mulle ylpeys, myös muille: kaikki sukuni joutui samaan onnettuuteen.
Kun tehnyt eloss' en, nyt kuolemassa mun siksi täytyy tätä kuormaa kantaa niin kauan kuin on lepytetty Luoja.»
Ma pääni painoin häntä kuunnellessain; ja heistä yks (ei hän mi puhui) kiersi nyt varttaan alla taakan tuskallisen,
ja näki mun ja tunsi huudahtaen; katseensa vaivoin nyt hän kiinti minuun, mi kuljin kuuruna kuin muutkin siinä.
»Oh!» sanoin, »etkö Oderisi[120] ole, Agubbion kunnia ja taidon, jonka 'enluminer' on Parisissa nimi?»
Hän vastas: »Veikko, liedommat on lehdet ne, joita Franco Bolognese maalaa; on hänen koko kunnia, mun osa.
En elossani ehkä ollut oisi näin vaatimaton, koska kaihoin kaikin ja sydänpyytein maineesen ma pyrin.
Tuost' ylpeydestä tää on sakko; enkä ehk' oisi täälläkään, jos synnin aikaan en oisi kääntynyt ma Jumalahan.
Oi turha maine ihmistaidon, kuinka nopeesti kuihtuu kukoistukses korkein, jos sit' ei seuraa huonon taiteen kausi!