Hän meidät johti suulle vuorensolan; otsaani sitten siivellään hän koski luvaten mulle vaelluksen varman.
Kuin vuorta nousten,[128] jonka kirkko yli kohoopi hyvin-hallitun tuon paikan— tarkoitan paikkaa Rubaconten luona!—
puoll' oikealla jyrkkä nousu kätkee portaiksi, jotka siihen aikaan tehtiin, kun varmat oli mitat, pöytäkirjat.
Näin mukavustuu portahiksi täällä myös muuten jyrkkä törmä toisen piirin, mut sentään seinät kahdenpuolin hipoo.
Kun käännyimme nyt noita kulkemahan, Beati pauperes spiritu[129] niin kaikui kauniisti, ettei kertoa voi kieli.
Ah, kuink' on ovet erilaiset täällä ja helvetissä! Täällä lauluin käydään sisälle, siellä tuskan huudoin hurjin.
Pyhiä nousimme jo portahia, ja keveämmältä mun tuntui olla kuin äsken tuntui tasaisella maalla.
Siks kysyin: »Mestari, mi paino multa otettu pois on, kun en juuri mitään ma tunne rasitusta taivaltaissa?»
Hän vastasi: »Kun kaikki P:t nuo, jotka jäi otsalles, jo puoli-hävinnehet, poiss' ovat aivan, kuten nyt on yksi,
niin jalkas voittava on tahto hyvä, ne ettei yksin väsymättä ole, vaan vielä iloitsevat nousennastaan.»