Jos meitä kuulis Herra kaikkeuden, rukoilisimme sulle rauhaa hältä, kun säälit kohtalomme kolkkoutta.
Sa mistä haastaa, tietää tahtonetkin, kuulemme, kertoilemme, tyyntyessä tään tuulen, kuten tyyntyvän se näyttää.
Maa, jossa synnyin, oli siellä, missä Po-joki mereen laskee, löytääksensä keralla lisävirtojensa levon.
Rakkaus, mi nopsaan jalon syttää sielun, tuon kauniin miehen mielen valtas; tapa kuin hänet kadotin, mua vielä loukkaa.
Rakkaus, mi vaatii rakastamaan vastaan, hänehen liitti mun niin lujaan, että mua vieläkään ei jätä hän, kuin näet.
Rakkaus vei meidät samaan kuolemahan: ken meidät murhas, hän on Kainan[23] oma.» Nää sanat saapui heiltä. Loukattuja
noin kuullen sieluja, loin silmän alas ja pidin alhaalla, sikskunnes sanoi minulle Runoilija: »Mik' on miettees?»
»Oi onnetonta», vastasin ja virkoin, »kuin suuri sulohaaveilo ja kaipuu johdatti heidät turmaan tuskalliseen!»
Taas heihin käännyin sekä lausuin heille: »Francesca, tuskasi mua murhettavat, sun tähtes itken säälin kyyneleitä.
Mut virka: aikaan huokausten helläin miten ja mistä salli Rakkaus teidän havaita sydänhaaveet sanattomat?»