näin uudet vaivatut ja uudet vaivat: kuhunka liikun, kunne käännyn, kunne ma katsonkin, nään kauhut kaikkialta.
Piirissä kolmannessa oon, miss' sade kirottu, kylmä, ikirankka lankee: se laatuaan ei koskaan muuksi muuta.
Pimeyden halki sinkoo rakeet suuret, samea vesi, hyinen hyhmä siellä, maa märkä haisee tuosta inhuudesta.
Ja Kerberus, tuo epäsaalas julma, ja kolmi-kurkku, koiran lailla haukkuu päin ihmisiä sinne uppoovia.
Punaiset päässä silmät, takkukarva, käpälä-kynsi, laaja-vatsa peto tuo repii sieluja ja raataa, nylkee.
Saa sade heidät ulvomaan kuin koirat: sivullaan toisella he toista suojaa ja usein kääntyvät nuo kiron omat.
Kun Kerberus, tuo lohikäärme, meidät havaitsi, meille hampaitaan hän näytti, suu auki, joka jäsen jäntevänä.
Oppaani silloin käsin kaksin otti pivoonsa maata sekä täysin kourin hän sitä syyti ahmatille kitaan.
Kuin koira, joka nälässänsä haukkuu, mut tyyntyy, saatuansa purtavata, ja joll' on huoli vain sen nielennästä,
niin teki Kerberus nyt leuoin levein, tuo hirviö, min haukku huumaa vainaat, niin että kuuroutta toivoo kukin.