Kuljimme yli kuolleiden, joit' iskee ikuinen sade, polkein päälle heidän tomunsa ihmishahmoisen, mut turhan.
Viruivat maassa kaikki, paitsi yksi, mi heti nousi istumaan, kun meidät hän edessänsä näki saapuviksi.
»Oi, kulkevainen tämän turmankuilun», näin mulle hän, »jos voit, niin tunne minut, maailmaan tulit, ennen kuin sen jätin.»
Ma hälle: »Tuska täällä kärsimäsi mun mielestäni ehkä riistää sinut, kun muista nähneeni en sua koskaan.
Mut mulle lausu, kuka lienet, jolle niin inha tääll' on pantu paikka vaivan, ett' tuimempi ei tuska suurempikaan.»
Hän mulle: »Oma kaupunkis, mi täynnä kateutta niin on, että tulvii yli, kotini oli elon heljän aikaan.
Nimeni Ciacco[25] oli siellä. Tähden nyt ahmattiuden synnin turmiokkaan mua sade murtelevi, niinkuin näet.
En yksin täällä ole, sielu kurja, vaan kaikki nää on saman synnin vuoksi samassa kiusassa.» Hän päätti puheen.
Ma hälle vastasin: »Oi Ciacco, vaivas mua painaa niin, siit' että silmä kastuu, mut virka, jos sa voit, kuin käyp' on kansan
tuon kurjan kaupungissa kiistävässä? Vanhurskasta siell' onko yhtään? Lausu, myös miks niin hurja riehuu riita siellä?»