Tää kansa kaikki, joka itkee, laulaa, janoa ynnä nälkää nähden täällä taas pyhittyy vuoks kurkun ahmattiuden.
Herättää halun syödä, juoda tuoksu tuon heelmän ynnä vesisuihkun vihma, mi pirskuu yli lehtein vihreöiden.
Eik' yhtä kertaa vain, tät' uraa kiertäin, uudistu meille tuska tuo—ei 'tuska' mun tulis sanoa, vaan 'onni korkein'—
näät meidät saa puun luokse tahto sama, mi ilohuutohon Eli sai Hänet, ken verellänsä vapautti meidät.»
Ma vastasin: »Forese, vierähtänyt ei viittä vuotta siitä päiväst' ole, kun maisen elon parempaan sa vaihdoit.
Jos ennen tuskan hyvän tuokiota, mi meidät Luojaan liittää, voima loppui sinulla syntiin enempään, kuink' olet
sa tänne ylös tullut jo? Ma luulin tuoll' alhaalla sun vielä näkeväni, ajalla aika kussa korvatahan.»
Hän mulle: »Nopsaan näin mun tänne tuonut suloista tuskan mettä maistelemaan on Nellani,[263] mi eestäin paljon itki.
Hän hurskahilla huokauksillansa mun otti odotuksen rantamalta ja lunasti mun[264] muista kiertoteistä.
Sen kallihimmin Jumalalle kelpaa mun lempimäni pikku, leino leski, min yksinäisemp' on hän kainoudessaan.