Ravinnut katseeni kun kyllin olin, hänelle tarjosin ma palvelustani nyt vakuutuksin, joita uskoo toinen.
Ja mulle hän: »Mit' olen kuullut suita, niin selvän jättää minuun jäljen, Lete,[300] sit' ettei saata himmentää, ei poistaa.
Mut jos sun sanas äsken totta vannoi, syy virka, miksi sanoin ynnä silmin ilmoitat, että olen sulle kallis.»
Ma hälle: »Syy on sulolaulujenne; mikäli kielenkäyttö uus tää kestää, ne kalliiks tekee teidän musteennekin.»
»Ah veikko», virkkoi hän, »tuo, jonka sulle osoitan sormellain»—hän näytti yhtä—[301] »parempi seppä oli äidinkielen.
Säkehet lemmen, tarun suorat sanat hän kaikki voitti; väittää anna houkkain, ett' etevämpi ois Limoges'in miesi,[302]
on heille maine enemmän kuin totuus; näin kanta heill' on valmis kuulematta sit' ennen taitehen tai järjen syitä.
Näin tehtiin muinen myös Guittonen[303] suhteen, soi suusta suuhun kunniansa, siksi kuin hänet voittanut on totuus monen.
Jos niin on laajat sulle suotu edut, sun että lupa luostariin on mennä, miss' yhdyskunnan apotti on Kristus,
mun puolestani 'paternoster'[304] lue niin pitkälle kuin sit' on tarvis täällä, miss' emme syntiä voi tehdä enää.»