Ja sitten: »Ette pääse, sielut pyhät, etemmä tulta tuntematta; siihen siis käykää, kuulkaa laulut sieltä soivat!»
Noin lausui meidän liki tultuamme; mun muuttui mieli tuota kuullen niinkuin ma öisin elävänä pantu hautaan.
Käteni ristin, katsoin tulta, syntyi minussa kuvat ihmisruumihista, joit' olin ennen nähnyt poltettavan.
Oppaani hyvät mua kohden kääntyi. »Mun rakas poikani», Vergilius virkkoi, »asua täällä vaiva voi, ei kuolo.
Sa muista, muistahan … ah, enkö turvaan sua vienyt seläss' itse Geryonin![307] Lähellä Luojaa näin mit' aikaan saankaan?
Siis usko varmaan, tuhat vuotta vaikka sisällä seisoisit tuon liekin, päästäs ei karvaa yhtään korventaa se voisi.
Ja jos sa luulet ehkä, että petän, lähesty sitä, omin kourin koe tee vaattees liepehellä varmuudekses.
Nyt poista pelko, poista pelko kaikki, käy tänne, eespäin, tule turvallisna!» Ma siinä seisoin, vaikka tunto käski.
Jurona jäävän paikallein mun näki, ja lausui hiukan suuttuneena: »Muista, Beatricesta ett' erottaa se sinut!»
Kuin Pyramus, mi kuullen Tisben nimen,[308] loi häneen silmän vielä kuolemassa, kun heelmät silkkipuun sai veripunan,