niin taipui myös mun jyrkkyytein; ma käännyin viisaasen saattajaan, kun kuulin nimen, mi aina kumpuaa mun mielessäni.
Pudisti päätään hän ja virkkoi: »Kuinka? Tähänkö jäämme?» ja kuin lasta mua hymyili, jota heelmin houkutellaan.
Mun eellä sitten tulehen hän astui ja pyys, ett' tulis viime miesnä Statius, mi meidät koko tien ol' erottanut.
Tulehen tultuani sulaan lasiin ma syössyt oisin viileyttä etsein, niin suunnaton tuon palon paahde oli.
Isäni lempeä mua vahvistaakseen
Beatricesta vain puhui käydessänsä;
»On niinkuin näkisin jo silmät hänen.»
Meit' ääni johti, tulen tuolta puolen mi lauloi; ja me tarkaten vain sitä tulimme liekeistä nyt nousukohtaan.
»Venite benedicti patris mei»[309] sisältä valon soi niin kirkkaan, että mun voitti se, ei sietää silmä voinut.
Soi vielä: »Päivä painuu, ilta lankee; siks älkää viipykö, vaan kiirehtikää niin kauan kuin ei tummu lännen taivas.»
Nous suoraan polku läpi paaden, suuntaan sellaiseen, että eessäni ma kaihdoin sätehet Auringon jo alenevan.
Vain harvat noustu oli porras-asteet, kun varjo haihtui; tuosta oivalsimme, ma ynnä viisaat, painuneeksi Päivän.