Ja ennen kuin ol' yhdenlaiseks tullut yön taivas kaikin avaruuksinensa ja pimeys näköpiirin piirittänyt,
valitsi kukin vuoteeksensa portaan; näät enempi kuin halun nousta mursi tään vuoren luonto meissä voiman siihen.
Kuin vuohet märehtien hiljenevät, vaikk' oli äsken vilkkaat kallioillaan ja nopsat, ennen kuin ne kyllin söivät;
varjossa vait, kun Päivä paahtaa, lepää ne kaitsemina paimenen, mi sauvaan nojauten täyttää tehtäväänsä siten;
ja niinkuin lammaspaimen, yöpyväinen loitolle kodistansa, luokse lauman, pedoilta metsän sitä varjellakseen;
olimme sellaiset nyt kaikki kolme: he niinkuin paimenet, ma niinkuin vuohi, molemmin puolin vuoren saartamina.
Vain vähän näkyi ulkomaailmata, mut siitä vähästä näin tähdet, paljon suuremmat, kirkkahammat tavallista.
Noin tuumien ja tähtiin tuijotellen mun uni valtas, uni ennustava useinkin uutta, joka viel' ei totta.
Ol' hetki, luulen, jolloin sattui vuoreen idästä ensi säteet Venus-tähden, mi näyttää hehkuvan ain lemmen tulta.
Unessa näin ma naisen nuoren, kauniin, mi kulki nurmikolla kasteisella ja poimi kukkia ja laulun lauloi: