»Jokainen tietäköön, ken tietää tahtoo, ett' olen Lea[310] ja nää sormet sorjat vain liikkuu seppeltäni solmiaksein.
Kuvastimessa kaunis olla tahdon, siks kaunistaun, ja Rakel-sisko jätä ei koskaan peiliään, vaan päivät istuu.
Kauniita nähdä silmiään hän kaipaa kuin minä soristauta sormin omin; ilonsa nähdä on, mun toimess' olla.»
Jo hohto, huomenruskon eellä käyvä, mi pyhiinvaeltajaa riemastuttaa, kun palajaa hän kotiin lähenevään,
pimeyden poisti joka ilmansuuntaan, uneni myös sen kera; siksi nousin, ja nousseet oli suuret mestaritkin.
»Se suloheelmä,[311] jota kuolevaiset monelta oksalta niin huolell' etsii, sun nälkäsi on tänään tyydyttävä.»
Vergilius nää sanat mulle virkkoi, eik' ollut koskaan ole antimia senvertaisia mieltä miellyttämään.
Niin tuonne päästä halu päälle halun minussa syntyi, että siivet lentoon jok' askeleella kasvaviksi tunsin.[312]
Kun käyty oli koko porras-polku allamme aina viime astehesen, katseensa kiinnitti Vergilius minuun
ja virkkoi: »Nähnyt tulen ajallisen nyt oot ja ijäisen; sa paikass' olet, miss' omin voimin voi en enää mitään.