Vetensä mulle Helikon[326] nyt suokoon, Urania auttakoon mua kuorollansa säkeihin saamaan seikat aate-raskaat!
Näkyipä seitsemän nyt kultapuuta minulle kangastuen matkan takaa, mi meistä vielä niihin asti oli.
Mut kun ma totuutta niin pääsin liki, ett' aistiharha, etäisyyden luoma, pois haihtui ynnä seikat selvät näkyi,
opetti mulle kyky arvostelun, ett' oli seitsemät ne tuohusjalat,[327] ja että äänet lauloi Hosiannaa.
Ylhäältä leimus kandelabrit kauniit kirkkaammin täysikuuta, kun se noussut on keski-yöllä taivon selvän sineen.
Ihaillen käännyin Mestariini hyvään, mut tämä vastasi vain ilmehellään, mi kertoi kummastusta yhtä suurta.
Mut taas mua kiehtoi esineet nuo ylväät, niin vitkaan meitä kohden liikkuvaiset, ett' ohi morsian ois käynyt kirkkoon.
Huus Nainen mulle: »Miksi tuleen sytyt näöstä kynttiläin vain kirkkahien, takana tulevia katsomatta?»
Näin sitten kansaa, joka seuras niitä kuin saattajina, kaikki valkovaattein; maan päällä moist' ei valkeutta koskaan.
Veet puron välkkyi vasemmalla; siihen jos katsoin, näin, se että kuvasteli vasenta sivuain kuin peili ikään.