Kun sydän taas toi mulle voimaa, Naisen[359] tuon yksin-laulavaisen näin; hän yllein kumartui, virkkoi: »Tartu, tarraa minuun!»
Mun puroon pannut kaulaa myöten oli ja vetäen mua takanaan hän kulki veen päällä köykäisnä kuin sukkulainen.
Kun liki päässyt olin rantaa pyhää, »Asperges me»[360] niin suloisesti soivan ma kuulin, ettei kynä, aatos riitä.
Sylinsä aukas Nainen kaunis, otti käsiinsä pääni ja sen painoi puroon niin syvälle, ett' täytyi vettä niellä.
Mun sitten nosti, pestyn johti minut kisahan noiden neljän kauniin neitseen, ja kaikki sulkivat mun syleilyynsä.
»Taivaalla tähdet, täällä immet oomme; jo ennen kuin Beatrice astui alas, olimme säätyt häntä palvelemaan.
Silmäinsä eteen viemme sun; mut niiden valolle armahalle hijoo katsees muut kolme, jotka syvemmälle näkee.»
Lauloivat noin; ja sitten kanssaan veivät mun kohti jalopeura-kotkan rintaa, miss' seisoi meihin päin Beatrice. Siinä
virkkoivat: »Älköön levätkö nyt silmäs! Olemme tuoneet sun smaragdein[361] eteen, sua vastaan joista aseet otti Amor.»
Halua tuhat, kuumempaa kuin tuli, mun painoi silmät silmiin loistavihin, jotk' yhä katsoi kohti aarnikotkaa.