En tiedä, haastoiko hän muuta, sillä jo eessä silmäini hän seisoi, joka mun estänyt ol' aistimasta muuta.
Totuuden maalla[376] yksinään hän istui, jätetty vaunuin vartiaksi, jotka kaks-hahmo peto puuhun kiinni köytti.
Piiritti häntä parvi seitsen-neito[377] käsissä kynttilät, nuo jotka varmat etelän tuuliss' on ja pohjanperän.
»Asukas metsän täällä ollos hetki ja sitten kanssain kansalainen Rooman, sen, jonk' on ensi kansalainen Kristus.
Hyödyksi maailman, mi pahoin elää, nyt katso vaunuja, ja mitä näet, se kirjoita, kun palajat maan päälle!»
Beatrice näin. Ja minä, orja ollen vain hänen käskyjensä, käänsin katseen ja mielen, minne ihanainen tahtoi.[378]
Pimeestä pilvestä ei lyönyt tuli niin rutto koskaan, saapuessa sateen etäisimmästä ilmankartanosta,
kuin Juppiterin linnun[379] liitäväksi näin alas puuhun, raadellen sen kuoren ja kauniit kukkaset ja uudet lehdet.
Ja vaunuja hän voimain takaa iski; ne taipuivat kuin laiva myrskysäässä, jot' aallot kahtahanne keinuttavat.
Näin sitten kuinka vaunukoriin kettu[380] sujahti suurten voittovankkurien, se näyttänyt ei ruokaa hyvää syöneen.