Mieleeni johtui, mitä sanon minä, äkisti, koska lausumasta lakkas tuo sielu kunniakas Tomaan pyhän.
Näät hänen puheensa ja Beatricen muistutti mulle tuota vertausta;[171] ja hänen jälkeensä tää alkoi haastaa:
»On ystävälläin tarve, vaikka sano hän sit' ei sanoin eikä aattehinkaan, totuuden toisen[172] pohjaan saakka päästä.
Siks virkkakaa: tää valo, josta välkkyy hahmonne, jääkö ijäisesti teille sellaisna niinkuin nyt se säteilevi?
Ja jos se jää, te kertokaa, se kuinka siit' asti huikaise ei silmiänne kuin jälleen näkyviksi teidät tehdään?»
Kuin tanhuajat piiritanssin, yltyin ilosta ynnä hurmiosta, liikkuu vireemmin sekä laulaa äänekkäämmin,
niin pyynnön pyhän, innokkaan tuon soiden uus ilo täytti piirit taivahiset, min ilmi toi he tanhuin, ihmelauluin.
Ken valittaa, tääll' että kuolla täytyy elääkseen ylhäällä, hän virkistystä ijäisen kasteen[173] tuntenut ei koskaan.
Hän, yks ja kaks ja kolme, kaiket ajat elävä, hallitseva kolminaisuus, rajaton itse, kaikki-rajoittava,
nyt virsin kolmin tuli virketyksi, sointuivat sieluin äänet niin, ett' oisi se palkka runsas joka ansiolle.