Valosta valkeimmasta[174] tanhupiirin pienemmän kuulin silloin äänen kauniin kuin Enkelin, mi Maarialle haastoi.
Se vastasi: »Niin kauan säteilevä on rakkautemme, joka meitä verhoo, kuin kestää riemu paratiisin tämän.
Oleva verho on kuin rakkautemme, rakkaus kuin kyky nähdä Luojaa, kyky taas tää kuin armo ylivuotavainen.
Kun ruumis pyhä, kirkastettu jälleen yllemme puetaan, on kaunistuva tää olentomme täydellistyessään.
Siks kasvava on kirkkaus, min saamme ylimmän Hyvän armost' ainoastaan ja jonka kautta voimme nähdä Häntä.
Niin kasvaa täytyy myöskin näkemisen, myös kasvaa rakkauden, mi siitä syttyy, ja kasvaa valon, jonka tuottaa tuli.
Mut niinkuin hiili, josta liekki liehuu, tuon voittaa valkealla hehkullansa, niin ettei himmene sen loisto oma,
niin hohdon tään, mi ympäröitsee meitä, lihamme, joka alla maan nyt makaa, myös kerran voittava on kirkkaudessa.
Väsytä meitä valo ei niin suurkaan, elimet ruumiin koska voimistuvat kaikelle, mistä nautinnon me saamme.»
Niin valmiit oli kuorot kumpaisetkin ja alttiit amen tuohon lausumahan, niist' että näkyi ruumistensa kaipuu,