Huipulla vuoren sen, min rinne kantaa Cassinon, kulki paljon kansaa ennen erehtynyttä, tietävää ei toden.[274]
Ma ensimmäisnä siellä julki lausuin sen nimen, joka kuolevaisten maahan totuuden toi, mi niin nyt meidät nostaa.
Ja päälleni niin runsas paistoi armo, ma että harha-uskonnosta, joka maailman kiehtoo, pelastin sen seudun.
Muut valot nää kaikk' yksin-miettiviä ol' ihmisiä; heissä hehkui lämpö, mi kukat kasvattaa ja heelmät pyhät.
Tää on Macarius, tää Romualdus,[275] nää veljiäni, jotka luostareissa eläen sydämensä säilyttivät.»
Ma hälle: »Hyvyys, jota haastamalla osoitat mulle, ynnä hohtojenne katsanto kaunis, jonka nään ja huomaan,
mun luottamuksein niin on laajentaneet kuin ruusun Aurinko, min aukaisevi niin paljon se kuin aueta se jaksaa.
Siks pyydän, ja sa, taatto, vastaa mulle, niin suuren armon voinko saada, että näkisin sinut kasvot paljahina.»[276]
Ja hän: »Ah, veli, ylväs toivehesi toteutuva on viime taivahassa, muut kaikki missä täyttyvät, myös minun.
On siellä täysi, kypsä, täydellinen jokainen toivo; vain sen piirin osat ijäti pysyy paikallansa kukin.