nyt mulle: »Tiedät, olet Taivahassa, ja että Taivahass' on kaikki pyhää ja mitä tehdään, rakkaudesta tehdään.
Kuink' oiskaan laulu ja mun hymyilyni sun muuttaneet, nyt arvaat, koska tää huuto noin on sua hirvittänyt.
Tajunnut jos sen rukoukset oisit, sa tietäisit jo Herran koston, jonka näkevä olet ennen kuolematas.[272]
Korkeuden kalpa lyö ei liian varhain, ei liian myöhään, vaikka niin ehk' uskoo, ken sitä vartoo toivoin taikka kauhuin.
Mut käänny nyt myös puoleen näiden, olet näkevä heissä monet kuulut henget, jos, kuten sanon, silmäs sinne suuntaat.»
Ma katsoin, kunne käski hän, ja sata näin pyörylätä, jotka toisiansa säteilyin keskinäisin kaunistivat.
Ma seisoin niinkuin mies, mi itsehensä toiveensa kärjen painaa eikä tohdi kysyä, ettei työlästyisi toinen.
Ja suurin, heljin noista helmilöistä nyt esiin astui vastauksellansa vain tyydyttämään minun tahtoani.
Sisältä sen ma kuulin:[273] »Jos mun lailla näkisit rakkauden, mi meissä palaa, sa ilmi tuonut oisit aatoksesi.
Mut että vartoen ei viipyis sulta päämääräs korkea, ma kohta vastaan sun mietteeseesi, jota niin sa varot.