Ja hän: »Oi ikivalo miehen suuren, mi Luojalta sai autuutemme ihmeen avaimet, joita hän maan päällä kantoi!
Hänt' tutki helpoista—ja vaikeistakin, jos tahdot—kohdista sen Uskon, joka soi muinoin voiman sulle merta käydä.[301]
Häll' onko rakkaus, toivo, usko vankka, sa ilmi saat, min silmä sinne kantaa, miss' seikat kaikki selvään kuvastuvat.
Tää valtakunta kosk' on kansoittunut kautt' uskon toden, hyvä on, häll' että on tilaisuus sen ylistystä laulaa.»
Kuin pulmaa miettiessä oppi-isän puhele teini[302] ei, vaan asestautuu todisteluhun, ei sen ratkaisuhun;
niin kaikin järkisyin jo jännittäysin ma hänen haastaessaan käydäkseni kysyjän moisen eessä moiseen rippiin.
»Sa, rakas kristiveli, virka: mikä on usko?» Kohotin ma pääni kohden valoa, josta sanat huokui nämä.
Beatriceen käännyin, joka merkit mulle nopeat viittoi, että läikyttäisin sisäisen lähteheni vettä ulos.
»Se armo», aloin, »joka korkealle Ens-Päällikölle suo mun tunnustauta, myös auttakoon nyt muotoon aatokseni.»
Ja jatkoin: »Kuin on totisesti meille, oi taatto, kirjoittanut veljes rakas,[303] mi oikeaan sun kanssas johti Rooman,