Näin Vallatar; mut silmänsä hän piti ain yhtä tarkkaavina jälkeenpäinkin kuin ennen sanomista näiden sanain.
Kuin se, mi silmät jännittää ja kokee näin nähdä pimennystä aurinkomme, näkemisestä sokeaksi tullee,
näin kävi mun tään viime liekin eessä; sill' aikaa sanat soi: »Miks silmääs kiusaat näkemään täällä, mit' ei täällä ole?[323]
Ruumiini Maassa maata on ja pysyy keralla muiden siellä, sikskuin määrään lukumme nousee Luojan säätämähän.
Täss' onnen luostarissa puvuin kaksin nuo valot kaks on vain, jotk' ylös nousi; vie viesti tämä teidän maailmaanne!»
Hän päätti; hiljeni jo liekkipiiri ja kanssa sen myös sulo-äänet, jotka pyhästä soivat tuosta kolmikosta;
laill' airoin, jotka äsken vettä viilsi, nyt väsymystä, vaaraa välttääksensä kaikk' yhdess' seisahtaa, kun merkki kuuluu.
Ah, kuinka sydämeni järkkyi, koska ma käännyin katsomaan Beatricen puoleen enk' enää nähnyt häntä,[324] vaikka olin
lähellä häntä, maassa autuaiden.
Kuudeskolmatta laulu