Mun huollen näköäni sammunutta tuo liekki kirkas, joka sammutti sen,[325] puhalsi sanat, jotka tarkkaavaksi
mun saivat: »Sikskuin näkös saat sa jälleen min olet minuun tuhlannut, on hyvä, sen että korvaat suusi haastelulla.
Siis ala, virka, kuhun sielus pyrkii; ja ollos vakuutettu, että näkös hävinnyt sulta ei, vain häikäistynyt.
Näät Naisella, mi sua johtaa kautta tään pyhän niitun, silmässään on kyky, jok' oli kädessään Ananiaalla.»[326]
Ma sanoin: »Tulkoon myöhään taikka varhain tahtonsa mukaan apu silmäin, joista tään tulenpolton toi hän sieluhuni!
Hyvyys,[327] mi on tään hovin riemu, alku ja loppu joka kirjan on, min Rakkaus lukevi mulle kovaa taikka hiljaa.»
Samainen ääni, joka poisti pelon minulta äkki-sokeudestain, vielä taas mulle antain halun haastamiseen
näin jatkoi: »Seulall' olet hienommalla sa seulottava; nyt sun virkkaa täytyy, ken tähän maaliin suunnannut on jouses.»[328]
Ma näin: »Kai järjen syyt ja arvovalta, mi tulee ylhäältä, tään istuttaneet minuhun rakkauden liekin lienee.
Näät hyvä, jonka hyväks myöntää järki, sytyttää rakkautta, sen suurempata, mit' enemmän se sisältääpi hyvää.